"Gertrud", sanoi hän, "minä tulen ulkomaalta."
"Tiedänhän minä sen, Abraham Johnston!"
"Minä olen elänyt piireissä, joissa minulla on ollut tilaisuus tutustua ja viehättyä moneen oivalliseen naiseen."
"Sen uskon."
… "He ovat niin kauttaaltaan selviä ja valmiita; he taitavat elämän ikäänkuin ulkoa, — kaikki he tietävät niin hyvin ennaltaan, — se on vaan ikuista uudistumista…
"Vaan tiedättekö, Gertrud, mitä minä teissä näen? — Teistä kuvastuu semmoinen hämärä pohjusta, joka on täynnä mahdollisuuksia —, Te voitte luottaa niin lujasti ja pettyä niin äärettömän syvästi, kun kerran rakastatte… Se mikä teissä niin sanomattomasti viehättää, se on tuo salaperäinen, läpinäkemätön syvyys! Se joka teidät voittaa, se kohtaa hämäriä — pahoja taikka hyviä voimia, — onnea tai onnettomuutta, — mitä vaan! — Ulkomailla te olisitte ikäänkuin nuori ilmestys aikaisemmasta, yksinkertaisemmasta sukupolvesta, isoäitien ajalta…
"Koska se nyt jälleen on näin esiin kuohahtanut, niin täytyy teidän saada se tietää. — Minulle, Gertrud, olette te viehättävämpi, kuin kukaan nainen maailmassa koskaan voi olla!"
Molemmat olivat kuumina; Gertrudin käsi vapisi neulomuksen ääressä.
"Minä vedän teidät neulomapöydästä", huudahti hän, otti Gertrudin molemmat kädet ja veti hänet luokseen. "Tulkaa mukaani taiteilijan vaimoksi"…
He eivät tahtoneet toisiaan päästää, riemuten kiitivät rouva Bratin luo, — kiiruhtivat maantielle, ja kulkivat yhdessä kauas lähelle kaupunkia, kuun kumottaessa harjun rinteisin ja virran kohistessa… ja palasivat jälleen Bratin eteisovelle.