Tirehtorin suupielissä leikki hymy, — hän muisti hyvästi, kuinka hänenkin ennen täytyi isäänsä seurata, — siivolla ja korvat lopassa kuin nolatulla koiralla, astua rinnalla…
"No sinähän kuljit Thora Löbergin seurassa", alkoi hän ystävällisesti. — "Mitenkäs onkaan, eikös leskirouva Löberg ole ruvennut pientä kauppaa pitämään?"
"On kyllä, myö lankoja, kutomuksia, neulomatarpeita ja muuta semmoista."
"No miten se käy?"
"Ei se käy, kun ovat niin taitamattomia, että itseään nylkevät. Ostavat maaeukoilta villat ja kehruuttavat ja kudottavat kaupungissa; minä laskin heille, että häviävät juuri kymmenen äyriä joka sukkaparilta. Lupasin laskea kaiken muunkin. Heidän kauppansa on semmoista retuuttelemista, — ja miten he sitten mittaavat"…
"Hm, — no jaa, — niin kyllä, auta sinä heitä", lausui tirehtori keskeyttäen ja kiiruhti käyntiään. Hän tunsi oman itsensä liiankin hyvästi siitä terävästä silmästä ja taipumuksesta, joka tyttärellä oli laskujen tekemiseen; — mutta niin ja näin suitti olla, tokko tuo juuri kuului naisen viehätyksiin, — ei se juuri ollut naisellista runollisuutta, ei! — Hän karsasteli nuorimman tyttärensä, suosikkinsa puoleen, puolueettomasti kuin pankkitiskin takaa… eipä juuri mikään etelätuuletar… Mutta raikkaampaa ja kauniimpaa tyttöä ei varmaankaan ollut missään, pohjatuulen puhaltaa. Tunteet ja muut semmoiset ne vasta myöhemmin puhkeisivat esiin, — ja järki vielä myöhemmin, kun niitä ensin oli kelpo tavalla narrattu…
"No entä se toinen, jonka kanssa kuljit, — joka huusi kieli pitkällä, niin että kadun päähän kuului pärpätys."
"Polisimestarin Fernanda, hän ei puhunut juuri sanaakaan, isä!"
"Vai ei, mutta hän ei sovi sinulle seuraksi, — semmoinen itserakas ja heilakka leuhka."
"Fernandako, isä? Annas kun vaan saan tietää, kuka häntä on sillä tavoin parjannut!"