Johnston ojensi hänelle kätensä; se puristi melkein suonenvedon tapaisesti.
"Lujastipa käyt kiinni, voimia sinulta ei näy puuttuvan, mikä muuten vaivanneekin", rohkaisi tirehtori.
"Lapsemme ovat kihloissa", alkoi Johnston yrittäen hieman päätään kohottaa; — "siitä olen iloinen."
"Minä myöskin, — — sydämen pohjasta" —.
"Niin että Abrahamin vuoksi nyt kuolen aivan levollisena, — aivan levollisena" —
"Kuolet, Johnston?… Minäpä toivon, että vielä istut heidän häissäänkin."
Johnston kourasi äkkiä levottomana päätään…
"Kun nyt en jälleen alkaisi pelätä — tuota veren nousua; — sillä silloin se tulee"… lausui hän kuumeen tapaisesti.
"Sinä olit minulle kohta hyvä ystävä, Bratt", kiiruhti hän puhumaan, — "kun tulin tänne melkein varattomana… Kiitos!"
"Toivon, että vielä saan kauan olla — nyt, kun olemme langokset", mutisi tirehtori.