Tirehtorin suupielessä painui piirre ikäänkuin syvemmäksi, ja leuka työntyi ulos… Raja kaikelle, — ylentävät hänet oikeaksi pyhimykseksi!…
Hän äkkiä astui pöydän ääreen, lampun valokehään.
"Henkisyys, Jette, sanot, — minä sitä nimitän heikkoudeksi! — Johnstonilla oli monta, monta oivallista ominaisuutta. Ei kukaan myönnä sitä vilpittömämmin kuin minä… Vaan tämä?… Jos, — jos esimerkiksi minunkin päähäni pälkähtäisi antaa testamentilla pois kaikki, mitä minulla on, niin että jäisit paljaalle mäelle, — tokkohan sinä silloinkin pitäisit sitä henkisyytenä? Mutta minä en halua olla sillä tavalla sentimenttaali, minä sitä halveksin!
"No, no, — paljon — paljon on tietysti menetetty. — Surulla olkoon aikansa"…
— — Tirehtori jälleen astui konttoriinsa ja järjesti kokoon muutamia papereita huomispäiväksi.
Hän ikäänkuin piti kiirettä, — katsoi pelokkaasti ympärilleen äänettömyydessä… säpsähti…
Sirkkelisaha sihisi ja vinkui, lauloi virran rannalta loitolta — — — katkennut…