Näin sydäntalvella eivät laivat päässeet lähemmä kaupunkia, kuin selälle jään reunaan. Siellä ulapalla kävi höyrylaivain vaikea talvitie, sulassa Itämerelle vievässä valtaväylässä, välitse kiinteän maajään ja ajelehtivain, kasaantuneiden, silmän kantamattomiin ulottuvain merijäiden, joihin oli jäätynyt monikin laiva. Ja kaupunkiin, joka myöskin oli jään saartamana, vaikka alati pysyi paikallaan, jonka ohitse herkeämättä vaelsi tuo samainen talvinäytelmä, sinne saapuivat höyrylaivat tähän aikaan vuotta oikeana pelastuksena.
Niin kävi kuin tirehtori Anders Bratt oli sanonut, lyöttäytyessään klubihuoneessa vistipöydän ääreen, että kyllä oli paras vielä runsaan tunnin malttaa mieltänsä.
Harrestad, laivain muonaaja, oli erehdyksestä joutunut tänä iltana tirehtorin, konsuli Muhvadin ja vakuutusasiamies Thesenin pelikumppaniksi. Hän istui kuin henkensä kaupalla, varovaiset pienet silmät sinne tänne häälyen — siinä lyötiin lehteä niin arkailematta, niin kerrassaan toisin, kuin hänen tapansa liikkua vähillä ja kunnioituksensa penniä kohtaan olisi mitenkään antanut myöden.
"Siinä peeti pantavana", pilaili tirehtori; hän istui ja hiljaa vihelteli, silmissä valpas katse, joka alati seurasi, mitä ympärillä tapahtui.
Harrestadin katse nousi häneen hieman hätääntyneenä; mutta vähänpä sille oli lohdutusta noissa punakoissa, rokonarpisissa kasvoissa, jotka tyytyväisinä imivät hänen olentoaan ja ominaisuuksiaan ikäänkuin sokuripalaa.
"Entä onnen koittaminen, Harrestad, onko se unohtunut?"
"Minä voin vakuuttaa hra tirehtorille, että kaikissa asioissani onnen koittamisella on perin vähän sijaa. Kirjani…"
Tirehtori haukotteli jotenkin epäkohteliaasti ja ilmoitti jälleen huolettomasti grandissimota. Se hiljainen hymähdys, jolla hän samalla katsoi Muhvadiin, ei muuta voinut kuin harmittaa Harrestadia. Tämä vahvasti epäili, että nuo molemmat herrat pitivät häntä pilkkanaan.
Tirehtori piti häntä sinä iltana vähin peukalonsa alla. Tietysti oli muka tämä liukaskynäinen Harrestad, voudin entinen konttoristi, hän juuri eikä muu kukaan tuo salanimi, joka eräässä pääkaupungin lehdessä oli hiljattain moittinut häntä säästöpankin omapäisestä hallinnosta, ja joka päiväkaudet hääräili työmiesten keskuudessa värväämässä ääniä avonaiseen sovintokomissarin virkaan.
Harrestadin epäluuloiset kasvot ja suupielen huolestuneet syvennykset saattoivat muistuttaa puristettua sian sylttyä.