"Poika ajakoon pukkireen tehtaalle vähän ennen neljää", käski hän avoimesta salin ovesta saatuaan etehisessä päällyssaappaat jalkaansa. — "Täytyy lähteä säästöpankin kokoukseen… Klaus palatkoon minun kanssani konttorista kotiin… Keppi, missä on keppi?"…
Tirehtori astui portaat ja puistokujan, ja aina portille asti häntä seuraili valppaat silmät, jos hän ehkä vielä kääntyisi ja tahtoisi jotain.
Hänen lähdettyään oltiin ääneti. Rouva nouti pienen kukkaissuihkun, joka seisoi pesän ääressä hailistumassa. Se oli noita lehtikasveja varten, joita oli elätettävä huoneen ummehtuneessa ilmassa kevääsen, jolloin ne nostettiin verannalle auringonpaisteeseen yhä pitemmäksi ja pitemmäksi aikaa. Hailean suihkusateensa piti niiden aina saada, ja kahdenkertaisten akkunain kautta saivat nuoleskella sitä erää mikä oli talvista auringonpaistetta.
Hän muutti kasvista kasviin, peseskeli lehtiä ja oli juuri alkanut suurta neriumia viruttamaan, kun Gertrud aivan odottamatta puhkesi sanomaan:
"Johnstonille minä en enää mene, äiti, — en mene, sen sanon, — en, en! — En koskaan. Isä esitti minun siellä tänään sillä tavalla että — hyvä Jumala!"…
"Mitä nyt, — sanoiko isä jotain, joka on sinua loukannut, Gertrud?"
"Sanoi Johnstonille, — ja vaikka Abraham seisoi koirineen vieressä ja mulkoili minuun, — että minun piti tervehtiä appi-isääni!… Minä muka olen lapsi ja lapsi, — mutta minä en ole lapsi!" huudahti hän.
"Tiedäthän sinä Gertrud, että ne ovat niin tottuneet isän leikkipuheisin. Mutta se on totta, että sinä et enää ole lapsi", myönsi rouva miettiväisenä — "sen täytyy minun saada isäsi ymmärtämään."
"Kyllä pidin siitä huolta, että Abraham sen ymmärsi; — ja enemmän saa hän huomata, senkin itserakas iljetys!"
"Niinkö sinä"…