"Minä vaan sanoin, ett'en se ollut juuri minä joka —"
"Vai et sinä — et juuri… Kuules Klaus, puhu nyt mutkailematta suusi puhtaaksi! — Olin varma siitä, että kun poikani puoleen kääntyisin, niin saisin tietoni parhaasta lähteestä, — juuri niinkuin asia on."
"Enkä minä luule itseäni miksikään renttuilijaksi!" tiuskasi Klaus kuohahtaen ja tempasi itseänsä vihaisesti tuolilla, — "minä… minä…"
"Luulenpa, että sinä uskallat ruveta — epäkohteliaaksi. Koita vaan, jos rohkenet."
Klaus painoi päänsä pulpettia vastaan; selkä osotti masennettua raivoa ja uhmausta.
"Muut ikäisesi tekevät työtä niin että hiki tippuu, päästäkseen eteenpäin, mutta sinä vaan tahraat omaa ja isäsi nimeä minkä ennätät."
"Niinkö sinä isä", — huudahti Klaus melkein ulisten ja puri hampaitaan — "Hmmh…" masennetusti äännähtäen painoi hän päänsä pulpettia vastaan.
"Ja aikakin on tässä niin perin sovelias skandaaleille", ilkkui tirehtori, — "juuri kun isäsi on ilmisodassa polisimestaria vastaan. Tietysti viskaa hän minulle oman poikani vasten naamaa."
"Poliisin ei kuulu mitään siihen asiaan, — ellei isä itse lähde siitä kertomaan. — Abraham kyllä piti siitä huolta…"
"Abraham Johnston! — oliko hänkin mukana?"