Neiti Rönneberg toi teen pöydälle. Messinkitarjotin oli noita vanhan ajan kaluja sekin, jotenkin kulunut ja täynnä kuhmuja; kupit ja kannut niinikään jotain vanhanaikuista ja hienoa.
"Kiitos neiti", — kajahti tirehtorin ääni, joka tässä salissa tuntui vähän liian kovalta, — "minun täytyy suorastaan tunnustaa, että vasta täällä teidän luonanne olen oppinut arvossa pitämään sitä kummallista juomaa, jota teeksi kutsutaan, — luulen tosiaan käsittäväni, ett'ei se ole paljaastaan lämmintä vettä kerman ja sokurin kanssa… Olkaapa hyvä ja antakaa minulle tuo leivos."
"Tämä onkin venäläistä teetä, jota eräs ystävä aina vanhan tavan mukaan lähettää Johnstonille Kronstadtista."
Neiti nosti tarkastaakseen kannun kantta, omituinen teeskennelty sirous liikkeissään, ja höyry samalla pöllähti hänen jotenkin kuihtuneita kasvojaan vastaan, joihin hiukset riippuivat otsan kulmallisilta alas kuin ahtaat akkunanuutimet.
"Niin näettekös neiti", — hän maiskahutti kieltään ikäänkuin köykäiseksi arvostellen aineen, jota sen päällä tunsi; "eihän sitä oikeastaan voi vaatia, että nuorten miesten pitää teetä juoda; — se olisi" — hän punnitsi makua itsekseen, — "se olisi totta puhuen liian viatonta. — — Mutta — kun ajavat itseensä tuota sikamaista punssia!"
Neiti hieman säpsähti tästä odottamattoman mehevästä sanasta ja katsoi häneen kysyväisen näköisenä.
"Rakas neiti Rönneberg, te varmaan kyllä ymmärrätte, että nuorten miesten välistä vähän pitää huvitellakin itseään — eikä ainoastaan kotona meidän vanhempain kanssa" —
Neiti hymyili kohteliaasti, pitkät korvakellukkeensa vinossa.
"Paljon riippuu tavaroista, sen sanon, joilla he kattilata lämmittävät. Häkä ja hulluus nousee sen mukaan… Ja se punssi — se —"
"Tällä jotain tarkoitatte, tirehtori", sanoi neiti äkkiä pelokkaana, ja hänen kapeasorjarakenteinen vartalonsa kuukahti tirehtorin puoleen.