"Kyllä tarkoitankin, — teidän poikaanne täällä ja omaani, — onhan meillä yhtä hyvät syyt pitää heitä vähän silmällä — eikä liian paljoa luottaa sileään pintaan ja säyseyteen. — Minä en tahtoisi näistä puhua Johnstonille mitään enkä hänelle huolia tuottaa; kaikki häneen koskee niin syvästi, niin että pitäkäämme hänet aivan erillään tästä asiasta", lausui tirehtori tutunomaisesta. — "Mutta pitäkää te neiti vähän silmällä Abrahamia; hän on jotenkin usein iloisissa seuroissa iltasilla, olen kuullut — alkaa arvatenkin vasta sitten kun jo olette makuulla ja luulette kotona kaiken olevan salpain takana hyvässä tallessa."
Neiti Rönneberg huokasi. Kasvoihin tuli ilmaus, jossa ikäänkuin näkyi katkeria jälkiä siitä, että hänkin oli purjehtinut mukana kaikki perheen vaiheet ja kokemukset.
"Minäpä sanon teille jotain, hra tirehtori, mutta jääköön se meidän kesken. — Viime aikoina on se usein mieleeni johtunut — sen jälkeen kuin täydellä todella päätettiin, että Abrahamin tulee kauppa-alalle antautua. Se hänet tekee niin onnettomaksi… Minä vakuutan teille, ei hän kammo rasituksia, eikä työtä, kun vaan saa tehdä jotain, johon hänellä on halua, joka häntä intresseeraa."
"On halua — intresseeraa — — no mitä hittoja hän sitten oikeastaan tahtoo?"
Neiti Rönneberg pani kätensä ristiin ja laski ne helmaansa, sanoi sitten hieman neuvottomana: — "Hän on niin omituinen… Näkisittepä hänet, kun joku asia oikeen valtaa hänet… Tuo piirustaminenhan se on; — hän saattaa istua paperin ääressä koko yön aamun valkeamaan asti, kunnes piika tuo kahvia."
"Ohhoo, korkeasti kunnioitettava neiti, — oletteko aivan varma siitä, että hän aina valvoo sen vuoksi? — Hän piirustelee vähin ulkona kaupungillakin", lausui tirehtori ja iski ilkeästi silmää.
"Sen vuoksi aivan varmaan, hra tirehtori! Siihen on hänellä oikea himo. Kuulisitte hänen vaan kertovan hevosesta tai lehmästä, mitä se aikoo ja ajattelee… ja koirasta! — voi kuinka paljon hän tietää siitäkin — aivan kuin hän katsoisi ihmiseen"…
"Kyllä minä häntä neuvoisin kerrassaan pysymään ihmisissä, se hänelle olisi nyt suuresti tarpeen".
"Hän käyskentelee niin surumielisenä, kun ei muka ole mitään oppinut, — yrittää ja yrittää, — ei saa rauhaa, ennenkuin on saanut paperille"…
"Mutta rakas neiti", — tirehtori valmistausi kärsivällisesti johdattamaan naista järjellisyyteen, — "kuulkaapa nyt te, jotka olette niin ymmärtäväinen… Rikkaat ihmiset kasvattavat itsessään jotain, jota sopisi nimittää ylellisyystunteiksi, — sitäkin tupakasvia, jota kutsutaan sentimentalisuudeksi… niillä on aikaa ja varaa huolia tuommoisista. Abraham osaa piirtää, osaa soittaa, osaa kalastaa ja metsästää, osaa kasvattaa kyyhkysenpoikia ja opettaa koiria — ja paljon muuta, joka on sekä sangen kaunista että hauskaa, jota voi harjoittaa oikein intohimolla ja kiihkolla… Mutta nyt hän on tullut toisiin oloihin, joissa kuiva välttämättömyys hallitsee. Nyt kysytään, pystyykö hän isänsä rinnalla raastamaan ja painiskelemaan maailman kanssa! — Teidän täytyy puhua järkeä hänen päähänsä, pysyttää häntä erillään tuosta hemmottelevasta tuhraamisesta ja tunteilusta, totuttaa häntä vakavaan työhön… Saattepa nähdä, että jahka hän oikein ennättää liikkeesen perehtyä, niin jää tuo roska vähitellen. — Aivan niinkuin papinpojalle käy, kun rupeaa laivapojaksi, — saa oppia toiseen herätykseen, kuin postillassa seisoo."