Neiti pani kupin kädestään. Käyrän nenän alla hieno hymy salasi hänen suuttumustaan. Hän ei muuta kuin huomautti:
"Ei, maailma ei ole hyvä, hra tirehtori; — voi se olla hyvinkin ankara, siltä näyttää."
"Ei se ainakaan pidä pitkiä puheita", sanoi tirehtori kuivasti. "Se kysyy: onko sinulla mitään, joka pinnalla pitää, ellei ole, niin uppoot. — Elää Rousseaun mukaan luontoa ja personallista vapautta varten, — ei siitä rahoja heru!"
Hän tunsi vastanneensa hieman liiaksi repäisevästi hienolle naiselle ja siirsi keskustelun äkkiä johonkin toiseen —
"Hauskoja kuppeja", hän nosti yhden silmän tasalle ja tarkasti sitä — "varmaankin vanhoja ja ehta posliinia?"
"Minäpä sanon teille täsmälleen, koska ne saimme. Kuppeja oli kaikkiaan neljäkymmentäkahdeksan paria ja täysi serviisi — alla on leima, jotta ne eivät ole väärennettyjä —. Ne saatiin isoisän sedältä, joka oli ratsuväen översti Hedemarkissa. Niin niin, minäkin sanon isoisäksi, — tehän tiedätte, että minua talossa pidettiin kuin omana lapsena. — Ja sitten ne joutuivat tehtaalle. Yhdeksän paria vaan on nyt enää ehjänä. Mutta isoisän talossa ei niitä otettu koskaan esille, paitsi kun oli ylhäisiä vieraita."
Koiruus pelaili hiljalleen tirehtorin kasvoilla; hän kyllä tiesi vietelleensä neiti Rönnebergin mieliaiheellensa. —
"No Johnston, oletkos lukenut sanomalehteä?" huudahti hän samalla kuin tämä aukasi oven. — "Polisimestaria löylytetään."
Johnston arveli puoleksi hajamieliseen puoleksi huolimattomaan tapaansa: —
"Jaa-a, jaa-a, näkyy aina rautoja kuumennettavan."