Johnston katsoi häneen pari kertaa avaimien takaa, joita silmäinsä edessä tähysteli, ja näissä katseissa oli jotain pilallista, joka nosti kuuman punan tirehtorin kasvoihin. Hän pisti äkkiä avainnipun taskuunsa, tarttui pieneen leivokseen ja taittoi sen kahtia, jäi istumaan palanen kummassakin kädessä ja silmäili epävakaisena ja äimistyneenä ympärilleen.
"Tuo on Abrahamin näköinen tuo isoisän muotokuva", huomautti hän äkkiä, — "samat kapeat kasvot — ja — ja jotain itsepäistä tuossa suuressa leuvassa… Ne herrat eivät koskaan luovu niistä mielipiteistä, joiden pariin kerran ovat lyöttäytyneet!… Ei puutu luonnetta Abrahamiltakaan, — sitä pikemmin suittaisi vähän hillitä. — Sinun pitäisi pitää häntä vähän silmällä, Johnston"…
Neiti Rönneberg säpsähti ja katsoi häneen hermostuneena. —
"Nuorisolla tietysti pitää olla joku verta vapautta ja huvittelemisen lomaa; — mutta se elämöiminen ja juopotteleminen, joka viime aikoina on käynyt öisin tavaksi, se ei ole terveellistä."
"Abrahamia se varmaan ei suurestikaan huvita", lausui Johnston välinpitämättömästi.
"H-m, älä ole liian varma… Minulla on tietoja, ja minä voin sinulle vakuuttaa, ett'ei hän ole viimeinen eikä huonoin noiden yölystien toimeenpanemisessa."
Johnston pysähtyi kavahtaen, epäilys kuvastui hänen kasvoihinsa.
"Ei siitä ole sen pitempää, kuin että he viime yönä — minun poikani oli myös mukana, — huusivat ja pitivät pahaa elämää yläkadulla, käänsivät nurin koko Blyteckerin talon ja paljon muuta… Illan loistonumeroita oli tytön muotokuvaaminen eukko Höibyn kapakassa… Nuo herrat kuljeksivat muotokuvaamassa iltasin, sen sinulle sanon… Paljasta taiteen harrastusta… Minun poikani jutteli kaikki tyyni, paljasti minulle koko menon."
Johnston seisoi ja vaan kuunteli.
" Minun poikani ei ole minulle mitään kertonut" — lausui hän värittömästi neiti Rönnebergin puoleen kääntyen.