"Minä mietin, että jos minulla kerran olisi oikein, oikein sattuva muotokuva näyttää, niin voisi portti kuitenkin vielä ponnahtaa auki… Ja sen saatte uskoa, että vielä minä jonain päivänä teen Otta Höibystä semmoisen, jotta kelpaa!"
"Mutta hyvä Jumala!" — huudahti Gertrud äkkiä, "kuinka kauhean horjuvaiselta te tunnutte, Abraham, jos minä tahtoisin maalariksi, niin ei mikään tässä maailmassa minua siitä saisi… Ja täällä vaan kuljeksitte!"
"Niin te, — hyvästi minä uskon, että kyllä te suoriutuisitte."
"Ja teidän tulisi, minusta, puuhata, että heti pääsisitte lähtemään, — ilmaista halunne jo huomispäivänä."
"Muistatteko juttua Servius Tulliuksesta, — tyttärestä, joka ajoi isänsä ruumiin yli?"
"Isäännekö tarkoitatte?"
"Nii-in, hänelle se vaan olisi kuolemaksi."
"Niin, jos teistä tulisi vähäpätöinen tuhrija!" huudahti Gertrud harmillisena. — "Kaikilla noilla isillä on semmoinen tahto, että siihen on aivan mahdotonta taipua, — kerrassaan mahdotonta… Ja teistäkö ei tulisi maalaria!"…
Hän erosi Abrahamista semmoisella vauhdilla, ikäänkuin hänellä jo olisi päätös valmiina taskussa.
Abraham katsoi oveen, johon hän oli kadonnut, ja ilkkui, että hän itsekin oli hetken uskonut. — Jaa-a, olihan asia niin selvä ja yksinkertainen — kuin puukko, jolla hän pistäisi isänsä kuoliaaksi! —