"Sen vaikutuksen Abraham tekee, Johnston, — että jotain erinomaista asuu hänessä."
"Hm; — tuommoinen vapaa kasvatus tietysti aina antaa vähän rohkeamman lennon — muiden tapain sivu", lausui Johnston katkerasti.
Rouva pudisti hiljaa päätänsä. "Minusta tuntuu siltä, kuin Abraham aina ottaisi kaikki itsestään."
"Nii-in, on aina saanut omaa päätään noudattaa… Eipä voi sanoa, että olisi hänen alkuperäisyyttään sorrettu!"
"Kun luen suurista mestareista, jotka Italiassa elivät viidennentoista vuosisadan lopulla!" — intoili rouva. "Niin aina ajattelen heidän nuoruuttaan, mikä oli joutua muurariksi, mikä sepäksi. — Mieleeni juolahtaa, että heillä lienee ollut samanlainen surumieli silmissä, kuin Abrahamilla, — ennenkuin pääsivät lentämään — ja luomaan nuo mestariteoksensa, joita me nyt —"
"Niin, jospa voisimme luottaa siihen, että hän olisi Rafael tai Leonardo", hymyili Johnston. "Mutta joutilaassa mielikuvituksessa voi aina liikkua paljon… väikkyä ja leijailla — joka näyttää nerolta, vaikka onkin vaan hiukkasen taipumusta."
Rouva joutui haltioihinsa:
"Me vanhat totumme niin usein näkemään, että ihmiset eivät joutuneet oikealle paikalle, Johnston… Mutta onhan se ikäänkuin elävänä kuolla, — puoleksi tai neljäsosaksi… taikka niin kokonaan, ett'ei elä kuin sormen verta."
"Varsin totta; mutta mistä voi tietää —"
"Se tuntuu samalta kuin kadottaisi elämältä suuren rakkauden", lausui hän ajatuksissaan… "Ja minä — minä en tiedä", rouva etsi oikeita sanoja lausuakseen, mitä tarkoitti, — "tokko niistä ihmisistä, jotka sillä tavalla ovat oppineet nielemään ja masentamaan kaikki tunteensa ja intohimonsa, — tokko heistä enää on paljon mihinkään. Tulee hetki, jolloin vaaditaan voimaa ja luontoa, silloin sitä ehk'ei enää olekaan…"