… "Ja nyt kun on kaikki melkein valmiina hänen varalleen!" virkkoi Johnston matalalla äänellä, — "ja kun näyttää mahdolliselta, että suvun vanha nimi ja arvo voitaisiin saada edes jossain määrin kohoomaan"…
"Niin, kenties — kenties"… Rouva tuijotti omaan kuvitusmaailmaansa. — "Tuommoisten vanhain sukujen vaiheissa on jotain niin omituista… Kenties kaikesta siitä kultturista voisi puhjeta hieno taiteen kukka!"
Johnston ei vastannut. Huoneessa alkoi hämärtää.
"Jaha, jaha, — siltä jolla ei mitään ole, — niinhän on kirjoitettu, — siltä kaikki otetaan"… äännähti hän vihdoin.
"Rakas Johnston, ettekö luule nyt olevanne hänestä yhtä erillänne?… Tyhjää elämää, sitä varmaankaan ette soisi ainoalle pojallenne"…
Neiti Rönneberg istui ja kuunteli, ja kutoi niin että sukkavartaat napsuivat. Ei kenenkään mieleen johtunut keskeyttää eikä lamppua sytyttää, ennenkuin tirehtorin ääni kuului ulkoa käytävästä.
* * * * *
Kello oli jo puoli yksi yöllä, kun Johnston kynttilä kädessä nousi portaita Abrahamin huoneesen.
Hän avasi hiljaa oven ja valasi kynttilällä huoneen sisustaa…
Päänalusella kalton seinän ääressä lepäsi poispäin kääntynyt tumma pää; ruumis oli semmoisessa asennossa, ikäänkuin hän harmissaan olisi siihen heittäytynyt ja sitten nukkunut.