Johnston silmäili ympärilleen, nosti kynttilän seinää kohti, jossa oli noita maalattuja paperilappuja, ja katseli muuatta, ajatukset poikessa, seisoen hetkisen hiljaa. —
Tästä oli tehtävä loppu, — eikä hän jaksanut sitä toiseen kertaan säästää! — Hän pelkäsi heikkouden jälleen saavan valtaa, pelkäsi peruuttavansa päätöksen ja astui nopeasti vuoteen viereen.
"Abraham… Abraham"…
Abraham kääntyi unisena tuijottaen valkeata kohti.
"Nousin tänne sanomaan sinulle, että jos sinulla on rohkeutta ja halua ruveta maalariksi, niin saat lähteä; minäkin luulen, että se on sinulle ainoa oikea ala. — Etkö arvele samaa itse?"
Abraham hymyili sukkelasti, vaistomaisesti aavistaen, että hänen piti olla varoillaan, ja koitti ikäänkuin pysytellä itseään tiedottomassa unenpöperössä. — "Mitä… mitä juttuja… Gertrud, isä… on puhunut loruja… Ethän sinä niistä loukkaannu?" sopersi hän.
— "Sillä nyt olen minä aivan selvillä siitä, että liikemieheksi et sinä kelpaa. Siinä suhteessa olet sinä jo seulottu ja nähty. Siihen ei sinulla ole malttia eikä taipumusta… Ja kenenkään ei pidä semmoiseen antautua, joka hänelle ei sovi… Sinulla nyt kerran on jonkinmoista taipumusta piirustamiseen ja maalamiseen —. Ja eikö ole parempi viljellä niitä lahjoja, jotka on, kuin niitä, joita ei ole, — jos niistä ehkä voisi jotain syntyä?"…
Johnston astua heilui edes takaisin lattialla ja pakisi melkein teeskennellyllä intoilulla:
"Rahoja saat, niin paljon kuin vaan tarvitset. — Paras että matkustat joutuun, poika — —
"Niin on, sillä oikeastaan on sinulta jo mennyt hukkaan muutamia kalliita vuosia!"…