Hän seisahtui ja katsoi Abrahamiin, joka istui vuoteellaan puoleksi nousseena, kuuntelevassa asennossa, ikäänkuin hän ei olisi korviaan uskonut; hyvän aikaa oli Abraham uskonut vaan unta näkevänsä ja pelkäsipä jo hetken aikaa täydellä todella, että oli tullut hulluksi; — kun näki isänsä noin keskellä yötä käyskentelevän lattialla ja rakentelevan ihania tuulentupia maalauksesta.
"— Sitten puuhaamme näetsen kumpikin omalla kulmallamme", lausui Johnston lopuksi jotenkin lyhyeen ja astui ovea kohti, — "sinä siellä ulkomailla… Ja minä täällä kotona hommaan ja pidän huolta siitä, ett'ei sinun juuri tarvitse kerjätä eikä ruikuttaa, saadaksesi taulusi myydyiksi."
Nyt se oli tehty! — hän nyökkäsi päätään ja lähti nopeasti.
Johnston teki tavallista kiireempää levolle laskeutuessaan. Unta hän ei kyllä odottanutkaan; mutta päänalusella ja pimeällä on oma rauhansa, ja hän aikoi juuri kynttilän sammuttaa, kun samassa Abraham hyökkäsi huoneesen tohvelijalassa ja paitasillaan…
"Sinulle on joku puhunut, että minä muka olen suruani näytellyt, kun en ole saanut maalariksi ruveta — mutta se ei ole totta — julkeavatkin —"
"Ei poikani, ei, minä vaan muutoin satuin sitä ajattelemaan, — minä näetsen puhuin rouva Brattin kanssa."
"Ja nyt teet sinä semmoisen uhrauksen — minun onneni hyväksi, niin kai hän sanoi, sillähän on tapana puhua niin hienosti. — Mutta kun sinä sitte kuolet, ajatteliko ämmä sitäkin?" ulvoi Abraham. "Kun vaa'an toinen pää painuu alas, niin nousee toinen ylös. Ja minuun ei ainakaan mahdu miten se olisi 'onneksi' meille kummallekaan —"
"— Minä olen asiata punninnut, Abraham, ja aioin sinulle juuri sitä sanoa, että minun mielestäni sinun tosiaan täytyy antautua sille alalle."
"Kuules nyt isä!" — hän pysähtyi ja katsoi häneen tutkivasti. — "Onko todella tämä aikomuksesi… etkö sinä sitä murehdi — eikö se pahasti kaiva sydäntäsi?"
"Tiedätkö mitä", sanoi Johnston; hän kohousi kyynäspäidensä nojalle, omituinen katse silmissään, — "jo melkein rupean luulemaan, että se on, tuntuu siltä"…