"Lupasin hänelle lohta, Sofia", ilmoitti Johnston.
"Niin, eikös se ole sinun tapaistasi", lausui rouva Macolm ja pudisti päätään. — "Stiftiamtmanihan sai siitä lopun. Henrik söi sen tänä aamuna piparuutiliemen kanssa, ennenkuin lähti matkaan… Mutta lasi kylmää punssia sopisi ankeriais-frikaseehen; pidähän vieraasta huolta, Johnston!"
"Kyllä vaan — ehkä sopisi, — vaan sopisi se ilmankin frikaseeta", arveli tirehtori.
"Puoleksi uskon, sen vakuutan teille, että valkea on päässyt irti, kun käytävästä alkaa kuulua liian taajaa astuntaa", — puhkesi rouva Macolm sanomaan, kun Johnston oli lähtenyt punssia noutamaan; hän oli kiihkeällä puhetuulella. "Se on sitä pelkoa, tirehtori, jonka sain vereeni, — noina onnettomuuden vuosina, kun meillä oli niin paljon kestettävää, — siitä pitäen kun huomasin, ettei jyrkästi rehellinen ja huolellisen omantunnonmukainen mieheni ollut paikallaan näissä liikeasioissa… Meidän perheestämme ei kukaan ole sillä alalla yrittänyt. Me kykenemme asemamme täyttämään ja sitä luonteen mukaisesti puolustamaan; mutta sellaisia ominaisuuksia, joita vaaditaan sen valloittamiseksi" — hän pudisti päätään.
Tirehtori muisti nuo lujat suuret kasvot, joissa nenä oli hieman kaarella, aikaisemmilta tehtaan ajoilta, kun rouva aina näytti vanhemmalta, kuin olikaan; nyt sopivat ne paremminkin, niin että ne varsin näyttivät melkein nuorilta, valkoisten kutrien reunustamina.
… "Ja nyt, — voittekos uskoa, hra tirehtori! — kun vaan näen Johnstonin astuvan huoneesen hiljaisella tavallaan, niin tunnen sen jälleen — pelkoni — syvällä sydämessä… Ja antakaa anteeksi, että vähän kuulustelen. Hyvin kai hänen käy, herra tirehtori?" kysyi hän hieman hysteerillisenä… "Niin, sillä aina sanottiin silloinkin, että kaikki kävi hyvin."
"Minun ei tarvitse teille valehdella, rouvani, sanoessani, että hänelle käy hyvin, sillä asianlaita on todella se, että hänelle käy erinomaisesti."
"Ettekös luule minun sitä tietävän, rakas tirehtori; minä vaan käyn niin hermostuneeksi ja levottomaksi, kohta kun kuulen puhuttavan kauppa-asioista… Arvatkaapa, mikä minulle nyt antaa semmoisen rauhan ja mielenmaltin? — sitä en olisi muutamaa vuotta takaperin uskonut, — Abraham, josta on tulemaisillaan taiteilija… Hän se ei nyt voi koskaan joutua vararikkoon…
"Kuules Johnston!" keskeytti hän äkkiä puheensa, kun tämä astui saliin, "meidän täytyy lukea tirehtorille vähän Abrahamin viime kirjeestä. Niin viehättävän hauskasti hän kirjoittaa, — ja minä vanha hupakko annan niin suunnattoman mielelläni viehättää itseni hänen mukaansa, — malleista, lue niistä… Lue siitä englantilaisesta näyttelijättärestä, jonka hänen opettajansa maalasi niin oivallisesti."
Kaikenlaisten vekselien ja kauppapaperien seasta otti Johnston lompakosta esiin pari poikansa viimeistä kirjettä, jotka oli sangen tiheään kirjoitettu. "Uskohan pois, moneen seikkaan pitää minun nyt perehtyä, muuhunkin, kuin täällä kotona asioihini", lausui hän hymyillen, "minun täytyy sitä paitsi tulla Abrahamin kanssa toimeen korkeampaa taidetta koskevissa kysymyksissä"…