"Karkasin kotoa kahvista ja kaikesta, tervehtiäkseni ensinnä teitä, Gertrud! — ja Klauta, ennenkuin hän lähtee konttoriin. — Tulin kotia eilen illalla myöhään."
"Niin, onhan tietysti minustakin suunnattoman hauskaa, että olette palanneet."
"Voisittehan te ainakin pistää ulos upean kätenne, ja tervehtiä ihmistä, joka niin kauan on ollut maasta poissa."
"Oletteko te hullu… Tulen kohta alas."
"Kylläpä ihmettelen, miltä te nyt oikeastaan näytätte. — Miten minä olen halunnut takaisin isänmaahani, nyt syön koivunnuppuja ja männynkäpyjä niinkuin vuohet ja hirvet… Voih, tämän kevään herttaisuutta!"…
Gertrud kuuli, kuinka hän kovalla äänellä keskusteli ovelta Klaun huoneesen, ja miten hän sitten laskeusi portaita alas arkihuoneesen, jossa varmaan kaikki akkunat näin aikaiseen vielä olivat auki. —
— "Minä varmaan aamulla säikähytin teitä noilla vanhoilla tempuillani", tervehti hän, kun Gertrud tuli alas; katse vaelsi jotenkin hämmästyneenä pitkin immen vartaloa; hän joutui melkein hämilleen… "Mutta mielessäni olitte semmoisena, kuin olin tottunut näkemään, — kyllä muistatte — aivan nuorena ollessamme"…
Hän piti kättä, jonka impi ojensi, melkein tarpeettoman kauan omassaan… "Tuntuu siltä, kuin jälleen olisi päässyt mannermaalle", lausui hän hurmaantuneena.
"Vieläkö pidätte eläimistä pihalla enemmän kuin mistään muusta?" alkoi hän jälleen vallattomasta. — "Niidenhän kautta meistä tuli niin hyvät ystävät, muistattehan. Siitä pitäen ei kukaan ole päässyt niin toverimaisen lähelle minua ja taidettani, sen vakuutan."
"Minä luulin, että teistä oli tullut aivan toisenlainen 'blaseerattu' herra siellä ulkomailla", hymyili Gertrud, lämmin loiste silmissään,