"No, sen saat tietää, — ja nyt täytyy teidentarkastajan lähteä ajoon laskemaan"…
Johnston seisoi puutarhaveitsi toisessa kädessään ja muutamia leikattuja parsaheiniä toisessa. Hän laski ne maahan ja nojausi aitaa vasten: —
"Niin, kyllä minulle sopii erinomaisesti, että saamme tänne rautatien nyt, kun minä olen saanut metsiä sinne, mistä linja on vedettävä…"
"Katsos sitä" virkkoi tirehtori riemuissaan. "Meidän silmämme rupeavat aukenemaan kohta, kun pääsemme hiukan tuntemaan todellisuutta.
"Tietysti se sopii sinulle erinomaisesti, oikein vallan mainiosti, se on luonnollista. Me nutistamme sen diligenssin ilman muita mutkia. Minä arvaan, että amti on ajatellut laittaa sen sellaiseksi hienoksi uudenaikaiseksi, varustaa tyynyillä, lakeerauksilla ja peililasiakkunoilla, jotta se vastaisi kaikkia uutukaisimpia ajan vaatimuksia… Ja siitä saa stiftin amtmani Olavinristin — ja sillä onkin diligenssi täyttänyt lähimmän tarkotuksensa"… Tirehtori heittäytyi selkäkenoon kääseissään ja oli erinomaisella tuulella.
"Niin — ei — tuota, minä arvelin, että kun minä, jolle olisi niin suuri etu rautatiestä, en katso sen vaikuttavan mitään diligenssiasiaan, niin ehkäpä sinäkin rupeaisit katsomaan asiaa samalta kannalta kuin minä."
"Mitä? — Vai niin, sinä arvelit, että minun pitäisi… E-ei!" — Hän tempasi niin äkkiä ohjista, että hevonen hypähti. — "Ja sinä puolustat siis asiaa valtuustossa?"
"Niin, jos se tulee esille, niin tiedäthän sinä, että minä sen teen."
"Hm"… Hevonen poljeskeli, vaan vankka käsi hillitsi sitä. — "Minä sanon vaan, että sinun rajaton viattomuutesi julkisuutta koskevissa asioissa tuottaa enemmän vahinkoa kuin…
"No, no, älä nyt suutu. Mu-utta, haluan minä nähdä sen päivän, jolloin amtmannisi saapi diligenssin ansioluetteloonsa. Hyvää yötä, Johnston."