IX.
Kapteenilla oli ollut täysi työ virassaan aina kesästä asti, kun oli täytynyt tarkastaa leiriä, johtaa harjoituksia ja nyt oli viimeinen kokous.
Jotenkin hurjaa elämää olivat tohtori, prokuratori Sebelov, pitkä Buchholz, nimismies Torff ja luutnantit viettäneet viimeisinä kolmena iltana kapteenin kanssa emäseurakunnan kievarissa.
Mutta loppupäätös oli ainakin siinä suhteessa loistava, että kapteenilla nyt kotiinpäin ajaessaan oli Liinukan sijassa oivallinen kaks-, kolmevuotias musta ohjattavana, jolla oli pieni valkea täplä otsassa ja valkeat sorkat, ja joka kenties vielä tulisi Pikku-Mustan arvoiseksi, jos — jos — se vaan ei ollut hieman vauhko.
Vastikään, kun vanha ruotimuori nousi pyörtänöltä ylös, niin se korviansa oudosti lepsahutti ja katseli arasti; senlaista se oli kokonaan salannut noina kolmena kokous-päivänä. Hän oli varmuuden vuoksi ampunut sen pään ylitse ja silloinkaan se ei paikaltaan hievahtanut, ei edes säpsähtänytkään.
Se olisi ollut hävitöntä, — erittäinkin kun tohtori ja luutnantti Dunfack olivat olleet aivan samaa mieltä kuin hänkin tämän elukan suhteen ja kun hän oli päälle päätteeksi maksanut kaksikymmentäviisi taalaria hevoskauppiaalle väliä.
Mutta nythän se taas juoksi yhtä komeasti ja somasti hänen kiesiensä edessä. On sillä vähän taipumusta hölköttelemiseen, mutta se lienee vaan tottumattomuutta, lapsellisuutta ja poistuu kyllä kun sitä vielä opetetaan.
"Hee-ppa, hep-pa!
"Komeampaa hevosta ei Iso-Ola vielä ole pilttuussa ruokkinut
Pikku-Mustan vieressä.
"Sinä saat hyvin kauan olla minulla, Nuori-Musta, kuulethan! … saat kulkea setäsi rinnalla vaunujen edessä kaupunkiin Inger-Johannan —