Jörgenin nukuttua, mielessään kuva luutnantista, joka aukasi suutaan ikäänkuin Pikku-Musta, kun se tuli ulos tallin ovesta, ja kun Torbjörg oli sammuttanut kynttilän, — hiipivät sisaret isolle, kylmälle, mustalle vintille. Siellä seisoivat he kurottautuen yli käsipuitten ja tähystelivät alhaalla olevia turkkeja ja vöitä, jotka riippuivat lautaseinällä, ja ruoskaa ja miekkoja ja pullokoteloa, joita kaikkia tallinlyhty porstuan pöydällä himmeästi valaisi.
Paistinkäry nousi vintille, ja se tuntui niin maukkaalta ja lämpimältä; ja sitte vieraat menivät kukin punssilasi kädessään porstuan kautta edustupaan. He kuulivat miten pöytää katettiin ja saattoivat sittemmin huomata, miten helistettiin laseja, naurettiin ja puhuttiin kovalla äänellä.
Jok'ainoa alhaalta kuuluva ääni selitettiin, joka sananpätkästä heidän janoava mielikuvituksensa jotakin sepitti…
He seisoivat siellä pakkasessa, kunnes hampaat järisi ja tärisi ja joka jäsen vapisi, niin että piti viimeinkin lähteä sänkyyn vähä taas lämpiämään…
He kuulivat, että tuolit ryskyen siirtyivät, kun vihdoin noustiin pöydästä, ja heidän piti taas mennä vintille, Thinkan ja Inger-Johannan, — Thea jo nukkui. Auttihan hiukkasen, kun he panivat jalkansa käsipuitten alimman riu'un alle tai jos he kyykkyivät alas ja istuivat jaloilleen.
Thinka kesti, koska Inger-Johannakin kesti; vaan viimein ei se hänelle kuitenkaan enää käynyt päinsä, hänen jalkansa olivat jo aivan tunnottomia. Ja nyt Inger-Johanna yksin riippui käsipuilla…
Omituinen, painava, yhteenjäätynyt punssi- ja tupakkahaju kohosi pakkasessa ylös portaita, ja joka kerta kun ovi avattiin ja näkyi tuo himmeä savunsekainen valo eduskuvasta, saattoi hän kuulla upseerein nimiä, naurun-hohotuksia, rajusti väitettyjä vakuutuksia, vannomisia kaikenlaisten mahdollisten ja mahdottomain, luonnollisten ja yliluonnollisten voimien kautta, ja niiden välillä remahti isän iloinen ääni, — kaikki tämä vaan katkaistiin pieniksi pätkiksi, sillä porstuan ovi heti avattua jälleen suljettiin…
Kun Inger-Johanna jälleen makasi sängyssä, muisteli hän, miten kapteeni Rönnov kaksi kertaa oli kysynyt hänen nimeään, ja sitte, miten hän pelipöydän ääressä oli sanonut: "minun tekisi mieleni ottaa hänet mukaani kuvernöörin luo, meitä tulisi ääretöin onni seuraamaan!"
Ja sitte virkkoi hän tämän vähän ajan perästä: "minä tarkoitan tietysti miten luutnantti pataknihtejään kohtelee", jota he eivät luulleet hänen muka ymmärtävän!…
Tuuli koveni: se tuiverteli ympäri talon nurkkia ja vinkui ja pauhasi suuressa savutorvessa vintillä .. . ja Inger-Johanna kuuli vielä puoli-unissaan kapteeni Rönnovin sanovan: "Valtti! Valtti! Valtti! Valtti!"