Eikä ollut Inger-Johannakaan kotona kuin tänä viimeisenä iltapäivänä enää.
Hylkeennahkainen kirstu uusine rautavanteineen oli porstuassa ammollaan auki täyttämistä varten. Kärryjen rattaita oli vasta voideltu liiterissä, niin että rasva tiprueli aksiloista, ja Iso-Ola, jonka seuraavana aamuna tuli lähteä kyytiin tuolle kolmipäiväiselle matkalle, syötti Pikku-Mustalle kauroja.
Kapteenilla oli sinä päivänä paljo vaivaa; ja matkakirstun ahtaamista ei kukaan osannut niin hyvin kuin hän!
Äiti toi hänelle tarkkaan toisen kappaleen toisensa perästä noita uusia kalliita vaatteita; Giljen liinaa vaan ei tarvinnut hävetä, ei kuvernöörin rouvankaan edessä…
Vaan se oli onnetonta, että veri niin nousi Jägerin päähän kun hän oli kumarassa!…
"Hei!… Kas niin! — En ymmärrä, mitä ajattelet, äiti! kun tuot tuonlaisen kantamuksen pumpulisukkia yht'aikaa?… Sitä minä tahdon ja sitä ja sitä!"
Se oli tietty, hän oli tottunut matkustamaan…
"Mutta sinä et kärsi kumartua noin paljon, Jäger!"
Kapteeni ojensi itsensä äkkiä suoraksi:
"Luuletko Ison-Olan ymmärtävän niin paljo kuin voidella hevosen niskalyötöstä Riian palsamilla … ja ymmärtävän ottaa sitä pulloa laukkuunsa. Jos en minä olisi taaskaan sitä muistanut, niin olisi Pikku-Musta ajettu pilalle. Juokse, Thea, sanomaan sitä hänelle."