"En siedä, että tyttö on poissa näkyvästäni tänä iltana, — annatte minun olla yksin tuolla sisällä!" sanoi kapteeni, tullessaan narisevasta ovesta… "Et ajattele ensinkään, äiti, miten yksinäiseksi ja ikäväksi tämä tulee minulle!" Hän puhkuili kuin valaskala.
"Nyt tulemme kaikki sisälle… Ja ehkä isä laulaa vähäsen tänä iltana?" kehoitti äiti.
Kapteenin uljas, vaan tähän aikaan jo hieman ruostunut basso-ääni, oli hänen ylpeytensä aiheita nuoruuden ajoilta.
Pianolta korjattiin kirjat ja paperit, kansi oli avattava, kun isä lauloi.
Siinä se seisoi, tuo vanha soittolaite keltaisine hampaineen ohuein tärisevine äänineen ja useampine katkenneine kielineen; ja äiti säesti laulua, vaan jäi siellä täällä jälkeen, ikäänkuin pussi, joka putosi kärryiltä, hevosen kuitenkin väsymättä laukatessa tietä eteenpäin. Isän maltittomuutta hän sieti stooillisella levollisuudella.
Tänä iltana esiteltiin "Vikingabalken" ja lauluja Frithiofin sadusta…
Hän lauloi, niin että ikkunanruudut tärisivät.
IV.
Vuosi oli taas yksi vierinyt — joulu oli mennyt, oltiin puolivälissä helmikuuta.
Kapteeni istui kahden kynttilän ääressä polttaen tupakkaa ja lukien. Pöydän toisessa päässä sai Jörgen käyttää kynttiläin valon hyväkseen, kun hän siinä istui läksyinensä; hänen piti siinä venytellä määrätyt tuntinsa, siitä vähän väliä, taisiko läksynsä vai eikö tainnut niitä.
Kuuraiset ikkunaruudut kimeltelivät kuutamossa valkoisina kuin marmori; niistä kuvastui toinen ikkuna arkihuoneen pimeälle peräseinälle.