"Pöydällä oli kiiltävän kirkas teekeittiö ja sen ympärillä komeita sinisiä kuppia vanhaa Kööpenhaminan porsliinia, samanlaisia kuin ne neljä paria, jotka äidillä on kaapissaan ison-äidin perintöä. Minun piti koko ajan katsoa sivullepäin tädin suuria korvarenkaita, jotka niin loistavina riippuivat kaulan pitsien sekaan. Minusta näytti kuin tuo vanhan-aikuinen, uurnanmuotoinen teekeittiö olisi ollut hänen näköisensä. Oli kuin he olisivat kuuluneet yhteen, — en tiedä miltä ajoilta, vaan eihän toki luomisesta asti. Ja kun keskustelu hetkeksi taukosi ja tuli senlainen hiljaisuus, niinkuin siellä ei olisi ollut yhtäkään ihmistä, surisi ja sihisi keittiö ikäänkuin tädin tanskalaista r:ää sorahtamalla: perintö! perintö! — ja sitte se taas sihisi: Zittow, v. Zittow… Se juttu häilyi mielessäni, jonka sinä, äiti, kerroit minulle tuosta tanskalaisesta Zittowista, joka oli diplomaatina Brüsselissä!"
"Entäs mokomaa! — hänellä on tuo veressään" … nauraa hohotti tohtori.
"Mutta ei siltä näyttänyt kuin täti olisi pitänyt kiirettä minulle setää esitellä. Ja kun hän lähetti neiti Jörgensenin taritsemaan teetä viereiseen huoneesen, jossa herrat korttia löivät, pöllähti päähäni kysyä, enkö minä saisi mennä hänen kanssaan.
"Hyvin kernaasti, lapseni, olisi väärin kauemmin koetella kärsivällisyyttäsi! — Ja sitte, neiti Jörgensen, menette saattamaan pientä matkustavaistamme ylös hänen huoneesensa ja pidätte huolta siitä, että hän saa jotain syödäkseen ja pääsee ajoissa levolle. Mutta minä näin selvästi, että täti veti lampun varjostimen alemmaksi siltä puolelta, josta minun tuli mennä; tuota tulin ajatelleeksi jälestäpäin.
"Mitä? mitä, mitä? sanoi setä; olisitte vaan nähneet miten hän katsoi minuun. Hän oli niin sinun näköisesi, äiti, otsasta ja silmistä, että minä heitin käteni hänen kaulansa ympäri.
"Hän piti minusta kiini ja katsoi minua. Enkö voisi luulla itse täti Eleonoran ilmestyneen eteeni! No, no, elä kuitenkaan kuvittele olevasi niin loistava kaunotar!
"Senlainen oli vastaanotto!
"Vähää jälkeenpäin makasin minä vuoteellani sievässä sinisessä kamarissani pitkähesuisine uutimineen ikkunain edessä. Uunissa oli suitsutusta ja ajattelepas sitä! neiti Jörgensen, joka kutsui minua neideksi! auttoi minua riisumaan vaatteet yltäni ja kätki minut pehmeisin untuvapeitteisin.
"Siinä minä makasin ja tuumailin kaikenmoista, niin että pääni kävi yhä kuumemmaksi, kunnes vihdoin olin ajaa jytkyttävinäni rattailla Ison-Olan kanssa."
"Niin, rattaat ne palasivat tyhjinä kotiin!" sanoi kapteeni huoahtaen…