Vierashuone laitettiin järjestykseen ja tehtiin sijat; uuniin pantiin valkea, niin että siinä paukkui ja räiskyi, ja kärpäsetkin äkkiä heräsivät ja alkoivat surista katossa. Jörgenin tukkaa silitettiin veteen kastetulla kammalla ja pienet tytöt saivat muuttaa esiliinoja voidakseen tulla alas vieraita tervehtimään.

Sekä ylä- että alakerrasta tähystettiin ulos niin kauan kuin hämärältä saatettiin, sill'aikaa kuin Iso-Ola tupsulakissaan pihalla loi tietä portilta portaiden kohdalle.

Ja nyt, kun oli pimeä, kuuntelivat lapset sykkivin sydämin jokaista vähintäkin ääntä, mikä tieltä päin tuli. Kaikki heidän ajatuksensa hehkuivat halusta tuntea tuota vierasta, kaukaista maailmaa, josta niin harvoin joku heidän luonaan kävi, vaan josta he kuulivat niin paljo, mikä kajahteli suurenmoiselta ja seikkailuntapaiselta.

Tuolla kuuluu kulkuset!

Vaan ei, Thinka aivan erehtyi!…

Se luultiin jo varmaksi, kun Inger-Johanna, joka seisoi pimeässä raollaan olevan ikkunan luona, virkkoi:

"Mutta tuolla he tulevatkin!"

Aivan oikein! He saattoivat kuulla aisakellon kilahdusta vähä väliin, aina sen mukaan kuinka hevonenkin rekeä tempoeli, ponnistellessaan umpitietä Giljen mäillä.

Porstuan ovi avattiin, ja Ison-Olan käskettiin seisoa portailla tallilyhty kädessä, valmiina ottamaan heitä vastaan.

Hiukkasen odotusta vielä, ja aisakello helisi selvästi aivan likeltä, puuliiterin takaa … nyt he jo kuulivat pakkasen valittavan anturan alla.