… "Voi, etteivät senlaiset tanssiaiset kestä kauempaa! Täti tahtoo olla ensimmäisiä, jotka hyvästi jättävät, niin että minä kotiljongin aikana olen alituisessa jännityksessä siitä, että hän tulisi minua tahtomaan pois. Sitte minua kuulustetaan; vaan nyt en enää teekään sillä lailla kuin ensi kertoina kotiin ajaessamme, jolloin rupattelin hänelle kaikenlaiset, ja purkasin kaikki sydämmeni tunteet niin kuin minkähän kukkaron sisällön tädin syliin!
"Eilen oli seitsemännet tanssiaiset ja minua on jo pyydetty kaikkiin tansseihin, kahdeksannessa ja yhdeksännessäkin; ne ovat varmaan viimeiset tanssihuvit, toivoakseni, tänä talvena (viiteen näytelmään olen ottanut osaa). Eilen pääsin onnellisesti luutnantti Mejeristä (tuosta, jolla Jörgenin mielestä oli hevosen luotaimet suussa) joka aina pyytää minua kotiljongiin. Hän seisoo ja istuu meidän seuroissamme kotona (siinä kaikki mitä hän taitaa, sillä sanaakaan ei hänen suustaan kuulla) ja katsoa ällistelee minua.
"Näkisitte vaan minun tanssikirjojani! Olen pannut muistiini luullakseni kolmannen osan kaikista tansseista tänä talvena. Täti on lahjoittanut minulle vyön, jonka tummankeltaiset kivet ihmeellisen hyvin kaunistavat pukuani. Tädillä on hyvä aisti; mutta emme kuitenkaan koskaan ole yksimielisiä, kun minä puen itseäni. Vanha täti Alette oli luonani eilen, ja hänen sain pitämään minun puoltani. Siten pääsin renkaista, joiden piti riippua korvistani; ne tuntuivat siltä kuin kaksi suitsenpätkää olisi henkunut perässäni; ja pitäähän minun saada pukuni niin väljäksi, että voin käsivarsiani liikuttaa; muutoin olen kuin puunukki.
"Olen varmaankin kasvanut korttelin verran sitte kun kotoa lähdin. Mutta en milloinkaan elämässäni vielä ole tiennyt mitä on elää, ennenkuin tänä talvena. Kun suljen silmäni, voin uneksia ja nähdä koko rivin komeita saleja, missä kynttiläruunut loistavat, soitannon säveleet aaltoilevat, ja missä minä tanssin ja minua tanssitetaan, niin että tie aukeaa ikäänkuin itsestään.
"Voin oivaltaa, miltä Eleonora tädille oli mahtanut tuntua — hänelle, joka oli niin kaunis, ja jonka näköinen minä olen, kuten sanotaan. Kuolihan hän tanssiaisten jälkeen, niin on täti Alette kertonut; pelkästä riemusta hän mahtoi kuolla. Ei mikään ole tanssin vertaista, ei mikään niin hauskaa kuin nähdä miten he kilvan tanssiin pyytävät ja ikäänkuin silmillänsä rukoilevat ja sitte joutuvat kovin hämillensä, kun vastaan heille toisin kuin mitä ovat odottaneet.
"Ja ette voi uskoa, kuinka monta kertaa olen kuullut ihmeteltävän miten mustat hiukset minulla on, miten erinomaiset, syvät silmät, miten komea käytös. Miten monta kertaa liekään hienolla tavalla siihen viitattu, miten monta kertaa suoraan sanottu? Tätikin on ruvennut ihmettelemään. Melkeenpä toivoisin, että koko talvi, koko elämä (niin kauvan kuin olen kaunis, ei kauvemmin) olisi alinomaa kestäviä tanssiaisia, kuten puolalainen kreivi, joka ajeli sokerin päällä.
"Soisinpa kuolevani, kun makaan ja ajattelen tuota kaikkea ja soitanto vielä sormissani soi, kunnes sitte taas rupean ajattelemaan tulevia tanssiaisia.
"Tulevalla kertaa pukeun vaaleankeltaiseen ja saan mustat koristeet. Se puku ja valkoinen kaunistaa minua parhaiten, sanoo täti, ja saan uudet vaaleankeltaiset silkkikengät, jotka ovat nilkalta vähän niukat; täti sanoo, että korkea jalkarinta ilmaisee rohkeutta; ja sitä minä tiedän minulla olevan, todellakin, en ujostele vähääkään ajatustani lausumasta; ja huvittavaa on nähdä, miten ihmiset luovat silmänsä selälleen ja kummastelevat sitä, että kukahan sinäkin olet.
"Minä todellakin rupean epäilemään, ovatko kaikki tämän seudun herrat edes nähneet elävää porsasta tahi hanhea tai varsaa (ja varsa on kauniin eläin, mitä milloinkaan olen nähnyt). Ne ovat niin tyhmiä kohta kun vaan mainitsen jotakin maalta; olisi ehkä toista jos nimittäisin niitä ranskaksi un canard, un cheval, un cochon, une vache!
"Ylioppilas Grip väittää, ettei yksikään niistä, jotka kaupungissa ovat kasvaneet, ole nähneet lehmää lypsettävän. Hän kiusaa usein tätiä ja sanoo, että kaikki, jota tehdään ranskaksi, on muta hienompaa, että me mielellämme luemme kahdesta rakastavaisesta, jotka juoksevat järveen Pont neuf'ista ja itkemme heidän kovaa kohtaloansa; mutta otaksukaamme, että sama seikka tapahtuu kotiseudullamme — silloin on koko tapahtuma arvoton; mutta todellakin hän oh mielestäni monasti oikeassa, vaikka täti sitte naurakoon.