Silloin tällöin hän soi itselleen hetken jouto-aikaa ja seisoi polttelemassa portailla taikka siinä edustuvan ikkunassa, joka oli maantielle päin; tai hän pistäysi ehtoopuolella kävelemään aina hilalle asti ja istahti piippuineen viereiselle kiviaidalle. Kun siitä sitte joku ajoi ohi, joka kulki etelään päin, kuului tähän tapaan:
"Menetkö kauppapuotiin tupakkia ostamaan, Lars!… Jos tulee hieno neito rattailla vastaasi, niin sano terveisiä Giljen kapteenilta; se on se minun tyttäreni, näet, joka palajaa pääkaupungista!"
Jos matkustaja oli joku vanha köyhä raukka toista sukupuolta, niin hänen suureksi hämmästyksekseen lennätettiin kiviaidalta kuparilantti hänen eteensä:
"He, Kari! He, Siri … tuossa on sinulle vähäsen vanhain päiväin varaksi!"
Ja hämmästys oli vielä suurempi siitä syystä, että tiettiin kapteenilla olevan sula nautinto haukkua vanhoja akkoja. Täytyihän joskus saada purkaa kaikkia niitä kiivaita kirouksia ja hetken kiihkossa sepitettyjä haukkumasanoja, jotka olivat leiri-ajoilta ja sotilas-elämästä asti hänen vereensä juurtuneet. Vanhat raajarikot olivat tähän kyllä tottuneet ja tiesivät mitä heillä oli odotettavana ennenkuin kyökistä, jossa heidän ruokapussinsa oli hyvästi kyllä täytetty, pääsivät pois Giljen alueelta. Tämä ja Vahdin haukunta oli heille kuin rummun lyönti korvan juuressa.
Mutta näinä päivinä, kun hän iloisessa mielenjännityksessä odotti tyttärensä kotiintuloa, oli hän taas avonainen ja leikillinen, jonkatähden häntä tätä nykyä sekä kyläläisten että alustalaisten kesken pidettiin varsin rakastettavana miehenä; hänessä oli jotain tuota vanhaa, iloista Petter Jäger'iä.
Kapteeni oli tänä iltapäivänä ollut sisällä harjoittelemassa pianon ääressä ääntänsä, joka yhä kävi matalammaksi; hän oli verrannut syvintä basso-ääntänsä tuohon melkein äänettömästi murahtelevaan G:hen, kun Jörgen luuli nähneensä jonkun liikkuvan esineen maantien valoisalla kohdalla, toisella puolella järveä.
Kapteeni sieppasi kiikarin, juoksi ulos portaille, sieltä jälleen sisään, huusi äitiä ja istuutui kärsivällisesti odottamaan avonaisen ikkunan eteen, kutsuen äitiä sisään joka kerta, kun tuo liikkuva esine pujahti näkyviin jossakin tien mutkassa.
— Vaan ei siellä liiaksi kiirehditty. Musta pysähtyi aivan itsestään, kun joku ihminen tuli vastaan; ja niin täytyi Iso-Olan aina sanoa ohikulkevalle joku sana.
Nuori netti puettuna vartalonmukaiseen sadevaippaan, päivänvarjo ja hansikkaat kädessä ja kaunis messinkilevyllä varustettu englantilainen matkakirstu kiesien takana, ei oikeastaan ollut mikään tumaton näky. Mutta, että tämä neiti oli Giljen kapteenin tytär, se herätti suurta huomiota, ja uutinen levisi pian ympäri seutua, ennenkuin kiesit iltapuolella saapuivat koti-oven eteen.