Linnut lensivät suurina parvina ylhäältä metsänharjanteelta ja leijailivat villisti raakuen puoliympyrässä hänen päänsä ylitse taivasta kohti ja laskeusivat taas takaisin samoille puun oksille, joilta lähtivät.
"Margrethe!" kuului hurja ilon huuto syrjäpolulta, josta Niils pujahti esille.
"Sinäkö täällä asti?
"Sepä oli ihana näky syyspäivänä!" riemuitsi Niils ja oli siinä samassa hänen luonaan, tarttuen hänen molempiin käsiinsä.
"Emme näe sinua enää milloinkaan", — sopersi Margrethe punastuen. "Sinä et ole käynyt Lindestadissa sitten kun aikaiseen kesällä. Ja minun teki mieleni tulla katsomaan vieläkö sinä elät?"
"Ei, Margrethe!" — sanoi Niils painavasti. "Tiedätkö, Lindestadiin minä en tule, ennenkun hallitsen omaa maatani…
"Mutta siihen päivään ei ole enää pitkältä", sanoi hän voitonriemulla. "Luulenpa, että ensi vuonna kun sinä taas poimit kauniita pihlajanmarjoja"…
Hän otti marjatertun Margrethelta ja pisti sen hatunnauhaansa.
"Muuten pidän kyllä sinua silmällä, usko pois…
"Olen nähnyt pari kertaa sinun menevän kaupungin puistoon, olen istuutunut siellä jollekin penkille puun suojaan ja katseillani olen seurannut sinua, kun soiton aikana kävelit siellä kaikkien kaupungin keikarien seuraamana. Se oli virkistys väsyneille aivoilleni."