Hän tunsi tarvitsevansa tavata Niilsiä, — hän tahtoi hänet nähdä, tahtoi saada jonkinlaisen hyvityksen kaikesta siitä mikä oli tapahtunut.
Eilen illalla oli ollut niin helppo sanoa tuo ratkaiseva sana. Mutta sitten tunsi hän isänsä koko harmin ja vihan kohdanneen itseään.
Isän kasvot saivat niin kovan ilmeen, — ei ollut häntä näkevinäänkään.
Ei, tuntui vaikealta pysyä rohkeana…
— Hän kulki oikoteitä niittyjen poikki, kulki jonkun portin läpi tai jäisen ja sammaleisen kiviaidan yli, jonka takaa orjantappuran marjat lehdettömiltä oksiltaan kuulsivat harmaata ilmaa vasten ja pihlajat koreilivat loistavina, punaisine marjakimppuineen.
Margrethe ei enää kulkenut yhtä kiireesti.
Hän tiesi nyt varmasti missä tapaisi Niilsin, ja hänen täytyi vähäväliä pysähtyä henkeä vetämään…
Hänellä oli niin paljon mielessä… Ja nyt hän pian näkisi Niilsin —
Pilvet leijailivat kuin villahattarat sinertävällä taivaalla.
Äkkiä kuului korvia särkevä variksen vaakkuminen hiljaisessa ympäristössä.