Ja me Lindestadissa saamme katsella ihmettä ja ihaella ihanuuksia, jotka Niils Bjelke, tuo suuri mies on luonut, — ja kaikkia niitä hyviätekoja, joita virta luo molemmille rannoilleen…
Ja majuri nimitetään kaupungin pyhimykseksi.
Silmänräpäyksen aikaa kaikui vaunussa ivallinen naurun rähähdys, joka sai rouvan ja Boletten säpsähtämään, heidän siinä istuessaan hämärässä.
Ei milloinkaan. Ennen sydän haletkoon.
Siihen ei Knut Ulfvung suostu! "Kuule Halvor!" — huusi hän äkkiä, —
"Ovatko nuo kaikki Grongin soita, joiden yläpuolella sumu leijailee?
— Suuret on alat."
"Ovat ne, siellä ei tarvita ei kuokkaa eikä kirvestä käyttää", sanoi
Halvor.
"Ovatkohan ne syviäkin? Eivät taida tietä kannattaa, ennenkun ovat jäässä?
"Ei toki! Mutta sitten siellä ajetaankin hirsiä, sadottain hevosia on vetämässä joka talvi, tietääkö konsuli."
"Niin, niin, niin", virkkoi konsuli kärsimättömästi… "Siellä on vähintäin viisitoista, kaksikymmentä kertaa niin suuret suoalat kuin ne, joita nyt kaivetaan", mutisi hän. "Siellä on kokonainen salattu sisäjärvi!"
Hän katseli hyvin tarkkaavaisesti maisemaa…