Näköala aukeni laaksoon päin, ja meri välkkyi etempää.
— Kaupungissa sytytettiin jo kaasuliekit.
Vastaantulijat ja kävelijät, jotka olivat ulkona iltahämärissä, tervehtivät kunnioittavasti ja vähän ihmeissään konsulia, joka ajoi niin odottamattomalta suunnalta…
— — "No, nyt olemme nähneet Grongin kuninkaan!" huudahti konsuli, heidän astuessaan sisään Wendelbon luo.
"Hyvä mies. Olen varma siitä, ett'ei hän vielä ole viittäkymmentä vuotta. Linna nyt ei ollut erityisen hauska — tuommoinen muisto vanhoilta ajoilta. — Mutta metsät, Wendelbo — sankkaa petäjikköä ja kuusimetsää niin pitkältä kuin silmä kantoi! Ja ylempänä näkee kosken valkoisena vaahdoten syöksyvän tähän viheriään mereen.
"Sehän se täyttää koko laakson, niin että siitä syntyy kuollut suo ja rämemaa, siltä puuttuu viemäri", sanoi hän mielissään… "Viemäri niin, viemäri"…
"Tänäkin syksynä on tuolla miehellä vähintäin sata ajo- ja työmiestä, jotka hakkaavat ja kaatavat hirsiä ja puhdistavat metsää."
"Hänellä on sukulainen taloudenhoitajana", kertoi rouva. "Mutta nyt hän oli käymässä sukulaisten luona, väsyttävien syystöiden jälestä.
"Nimi Wolmar on aikoinaan kuulunut tunnettuun, suureen sukuun, ja hän hyvin mielissään näytteli meille muutamia vanhoja harvinaisia koristeita, — vyösolkia ja kengänsolkia, ainakin olivat ne viimeiseltä vuosisadalta. Ja ylhäällä suuressa salissa oli flyygeli tai vanha klaveeri… Kuka sen tietää milloinka se viimeksi on ollut avattu", — ihmetteli rouva.
"Sitä minäkin", jatkoi Wendelbo… "Sen miehen kasvot ovat niin jäykät ja umpimieliset, — vieraat kaikille inhimillisille tunteille."