"Teidän mielestänne, vaikka taivas ja maa katoaisivat, niin jää tänne kuitenkin kaikkivaltias konsuli jälelle", hän poistui hymyillen.
* * * * *
— Wendelbon reki pysähtyi Lindestadin rappujen eteen.
Martine rouva istui hautautuneena syvälle turkiksiinsa ja tuli näyttämään uutta päällysvaatettaan…
"Ei, minä kulen tämän kautta, Wendelbo", sanoi hän, — "pistäydyn hetkeksi Anne Weums'in luo…
"Mitä sanot. Miltä tämä sinusta näyttää, Anna", — kyseli hän siellä sisässä, ja käänteli itseään Annan edessä. "Hienointa majavan nahkaa.
"Sanoppas minulle, Anna", sanoi hän äkkiä hiljaa ja istuutui. "Millä tuulella täällä oikein ollaan? Täällä on viime aikoina tuntunut niin oudolta ja omituiselta kuuletkos, minä en oikein tahdo ymmärtää… Tämä Wolmar! — Häntä hyvitellään täällä, vai miten?
"Minä en pidä hänestä, minä en kärsi häntä, Anne! Mitä hän täällä tekee? Entä Bolette, kuule?…"
"Niin, minä pesen käteni, rouva Wendelbo", sanoi Anne päätään puistaen. "Kunhan muutkin voisivat tehdä samaten.
"Tänne neiti Bolette tulee ja istuu, eikä puhu ainoata siunattua sanaa, on ääneti kuin kivipatsas, ja kun sitten joskus kuulee pienen, varovaisen tukahutetun huokauksen, niin kuuluu siltä kuin tulisi se sisimmästä sydämmen pohjukasta.