… Clio lepäsi nyt satamassa ja kuivaili purjeitaan kevätauringon paisteessa.
Siellä oltiin täydessä työssä, purettiin tavaroita, jotka olivat tuodut kotiseutua varten, ja puhdistettiin laivaa.
Joka kerta tuli Martine aina lähemmäksi satamaa, — tarkastellen yhä terävämmin miehistöä…
Tuo, jolla oli kultanauhainen hattu päässä, joka niin reippaasti juoksi komentosillalle, olisikohan se hän?
Tai, olisikohan se tuo? — tai tuo? — olihan paitsi kapteeni Wittiä vielä kaksi perämiestäkin laivalla.
Tänään hän oli tullut alas sillalle asti, Ulfin laivakonttoorin luo.
Martine tarttuu äkkiä kaiteeseen…
Nyt hän ei voinut erehtyä. Tuossa hän seisoi.
Hän melkein vapisi.
Se oli hän. Se oli hän… Mutta miten muuttunut! — tumma, ruskea kuin etelämaalainen, — tanakka ja vahva…