"Lindestadin päivänpaiste on tullut ihmeen kauniiksi", juteltiin kaupungissa, kun Margrethe eräänä päivänä palasi höyrylaivalla käynniltään voudin luona. Kasvot olivat laihtuneet, mutta sitä somemmat.

Halvor seisoi hevosineen siellä odottamassa, ja Margrethe kiiruhti rattaille, kiihkeästi haluten kotiin.

Ajaessaan mäkeä ylös, tuntui hänestä kuin kaikki olisi muuttunut.

Heidän kääntyessään sisään portista, katsahti Margrethe tuskaisesti hänen ja Boletten makuuhuoneeseen päin. Hänestä tuntui kuin sieltä olisi pitänyt näkyä vilahdus sisaresta…

Oh, tämä oli niin kurjaa, niin kurjaa… Kuinka oli hän niin raukkamaisesti voinut antautua?

Ikäänkuin jotain harmaata kertyi isän ja äidin ympärille…

— Makuuhuoneessaan seisoi Margrethe kauvan ympärilleen katsellen.

Se oli tullut tilavammaksi ja niin autioksi… Oli kuin itkua olisi jäänyt seiniin.

Boletten vuode ja hieno piironki, jonka hän oli saanut ripille päästyään, olivat poissa, — ja kaikki hänen lukemattomat pikkuesineensä. Ja myöskin viuhkanmuotoinen kehys valokuvineen, joiden taakse hän niin taitavasti oli kätkenyt Stenvigin kuvan.

Ja kaikki tämä oli tehty, suoritettu, kestetty ja kärsitty hänen ollessaan poissa!