Margrethe riensi makuuhuoneeseensa. Hän ei tahtonut tavata Bolettea alhaalla muiden seurassa…
Vähän myöhemmin tartuttiin oveen, ja pieni, kuihtunut olento hiipi sisään.
Hän tuskin katsoi ylös.
Ja Margrethe, joka oli aikonut kysellä niin paljon… Kuinka saatoit sinä… Kuinka saatoit sinä… hän voi vaan ottaa sisarensa syliinsä ja kuulla hänen itkevän, itkevän, itkevän.
"Minä en uskaltanut hypätä Lindestadin lahteen… niinkuin Kaja täti", — kuiskasi hän.
— — Sisaret jäivät istumaan kahden. Heillä oli kummallakin sydän täynnä toisilleen uskottavaa.
Ja kun Margrethe sitten joutui kertomaan voudin talossa viettämästään talvesta ja serkuista, miehistä ja naisista, niin oli taas melkein kuin entisinä aikoina, — ulkomaailma ja kaikki olivat unohduksissa!
Mutta kun ilta lähestyi, ja Bolette istui yksin rattailla, kuului avuton pyyntö:
"Sinä tulet pian minun luokseni. Margrethe… Tulethan huomenna"…
— — Konsulilla oli kiire.