Margrethe asui entisessä hauskassa huoneessaan Lindestadissa. Seinät olivat vähitellen peittyneet täysillä kirjahyllyillä.
Sittenkun rajuilma hävitti hänen nuoruutensa, oli hän antautunut lukemiseen.
Yksi toi toisen mukanaan. Kukin aine vaati tietoja toisessa aineessa. Harrastus yhtyi yhä enemmän siihen iloon, joka löytyy kirjojen henkisissä arvoissa.
Häntä miellyttivät pitkät, yksinäiset kävelyretket, elää ajatuksissaan, — käydä kaikissa niissä paikoissa, joissa hän ja Niils olivat tavanneet toisensa, ja uneksia uudelleen ja yhä uudelleen kaikesta, mikä oli murtunut. Hän seurasi omia jälkiään noilta ajoilta.
… Tumma lampi, jonka ylitse hongat kumartuivat, oli kaivovesi. Siihen oli eräs nuori neito hukkunut… Hän ei elänyt enää tässä maailmassa. — —
Margrethen ainoaksi seuraksi kaupungissa oli nyt vuosien kuluttua jäänyt paperikaupan vanha neiti Bjelke.
Niilsin lähdettyä oli vanhuksen sydän sulanut. He tunsivat molemmat olevansa yhtä yksinäisiä ja hyljättyjä.
Siellä sai hän tietää kaikki mikä koski Niilsiä.
Hänen pari kirjettään vuodessa olivat heidän syvimmän harrastuksensa ja keskustelunsa esineinä.
— Kun Margrethe tänään istui vaunuissaan, palatessaan neidin luota, oli hänen ympärillään omituinen loisto, — ikäänkuin entisinä aikoina.