Kaikki Ulfvungit olivat säilyttäneet puheessaan jonkinmoisen erityisen sorahtelemisen, muistuttaen sitä mikä vielä pyörähti valkoisten, terveitten, ruisleivän kirkkaaksi kiilloittamien, pilaantumattomien hampaiden välissä susien kotikylässä, kapeassa syrjäisessä laaksossa, korkealla lumisten tunturien juurella.
Kaikilla Ulfvungeilla oli jonkinlainen salaperäinen tunne siitä, että jossain siellä ylempänä oli suvun paratiisi, sen kehto ollut, — tuolla, aivan kallion rintamalla, jonne seudun pellot päättyivät ja jossa voitiin viljellä ainoastaan perunoita ja kauroja, jossa vaivaiskoivu polvillaan ryömi, josta kalavedet ja lammikot pilkistivät kuin rauhalliset silmät, kimallellen kangas- ja harmaakivikenttien välitse ja tunturimetso painautui kivien ja soran alle, ja maa oli liian karua voidakseen antaa laidunta muille kuin vuohille ja lampaille — että tuolla ylhäällä ajan myrskyiltä ja muutoksilta tyystin suljetussa tunturilaaksossa, — siellä oli sen kehto seisonut.
Ja sieltä se oli saanut tuon ihmeellisen hallitsevan kykynsä.
Sieltä oli nimi ja suku polvi polvelta ikäänkuin soudellut jokea pitkin talosta taloon, kaupanteon, vaihdon ja naimisten kautta, kunnes se lopullisesti asettui tänne alas laakson mahtaviin taloihin, Lindestadjärven ympärille.
Paljon oli tapahtunut, ja paljon oli sekä unohdettu että peitetty tänä pitkänä aikana ja suvun hämärästi kuiskattu muinaistaru sisälsi viittauksia kylläkin väkivaltaisista varjopuolisaduista.
Rouvat ja tyttäret olivat hallinneet voimakkaalla kädellä.
Eivätkä ainoastaan seuraelämässä. He voivat myöskin itsevaltiaasti tahdollaan määrätä virkojen antamisia ja sekä ottaa että eroittaa alustalaisia. Kaupungissa tiedettiin vanhastaan kertoa, mitenkä se tai se oli tanssinut itsensä kapteeniksi, tai ylhäällä Lindestadjärven luistinjäällä kiemurrellut itselleen viran.
Kansan kesken kuiskailtiin hyvinkin tulisista rakkaushistorioista, salaisista yhtymisistä ja epätoivon ja kyynelten valtaamista eroista, — puhumattakaan semmoisesta, jonka Lindestadjärven vesi voi sulkea helmaansa.
Kansan mielessä leijaili kuin usva salaperäisiä tarinoita.
Mutta sentapaiset huhut painautuivat hiljaisuuteen, kuin haudan helmaan. Ei siellä milloinkaan uskaltanut kukaan tunnustaa kertoneensa niitä.