II
Sammuvan talvipäivän säteet kimaltelivat vielä siellä täällä valkean kuuraisissa puunlatvoissa.
Kelkkoja ja rekiä liikkui teillä, ja etempänä mäenrinteillä näkyi yksinäisiä hiihtäjiä kiirehtävän hyvää vauhtia alas kaupunkia kohti.
Jäätynyt, rikaslahtinen Lindestadjärvi alkoi halkeilla, kumahdellen kuin pitkäsenjyrinä iltapäivän pakkasessa. Ja virrasta, joka koskena kuohahti sahalaitoksen luona, kohosi kuin humina kylmään, hiljaiseen ilmaan.
Konsuli, tukkukauppias ja laivanvarustaja Knut Ulfvungin talo, Lindestad, kohosi uljaana harjun törmällä. Jykevä taitekatto pisti esiin puiston lumisten puiden lomitse. Ja päädyn kahdesta suuresta ikkunarivistä loistivat illalla keltaiset ja punaiset tulet alas rantakaupunkiin ja satamaan, jonka mastot etäällä himmenivät epämääräiseen sumuun.
Kaupungin asukkaat katselivat kunnioituksella ja pelolla ylös noihin ruutuihin. Ja kullakin oli ehkä oma mykkä, salaperäinen suhteensa niiden kimalteluun. He olivat niin sanoen syntyneet sen merkin alla. Ja ihmeellistä olisikin, jos eivät nämä sädevälähdykset olisi yhdistyneet yhteen tai toiseen muistoon hänen elämässään. Tai ainoastaan se, että hänen oli mahdoton ajatella syntymäkaupunkiansa ilman tätä ruusunpunaista ja uhkaavan tummaa leikkivää kimmellystä tuolta ylhäältä harjulta.
* * * * *
Lindestadjärvi oli nyt talvipukeissa, — verannat lumen ja jään vallassa ja kellarinluukut oljilla tukettuina.
Läheltä ja etempää kuului kulkusten kilinää ja kahlekoirien äkäistä haukuntaa, joka ilmoitti vieraiden tuloa.
Vuoroin yksin istuttava, vuoroin leveä reki solahti sisään portista, joka oli auki sunnuntai iltapäivän vieraiden vastaanottoa varten ja lumi oli luotu molemmin puolin korkeiksi valleiksi pylväitten taa.