"Niin, minun metsiini he eivät ainakaan pääse! Mutta kokouksessa kaupungin talolla tänäiltana päätetään, pyytävätkö kaupunkilaiset teidän isäntänne suostumusta kilpa-ajorataan."
Konsuli puhutteli hevostaan, joka levottomana kaappi jalallaan.
"Noh — minulle se ei kuulu. Mutta minusta tuntuu siltä, että olisi paras ajoissa valmistaa hra Wolmaria tästä hyökkäyksestä, joka on tekeillä hänen metsäänsä vasten."
Hän läiskäytti hevosta piiskalla —
"Hyvästi, Evensen!" — —
— — Konsuli ajoi tänään torille odottamattomalta suunnalta. Jo kaukaa tunsi hänen matalan, lipalla varustetun, karvalakkinsa ja hänen ajaessaan nostettiin lakkeja ja hattuja, ilman että hän erityisesti otti niitä huomioon.
Kolme tai neljä kaupungin suurempaa liikemiestä vetelehti edestakaisin korukauppias Lundin peililasi-ikkunoiden ja apteekin väliä. Toisia seisoi postihuoneen rappujen edessä kopistellen pakkasessa jalkojaan; muutamia pienempiä ryhmiä käveli keskustellen alas siltakatua.
Konsulin pitkänäköinen, tarkkaava silmä teki heti yleiskatsauksen.
Kuin kaukonäkijä tunsi hän hermoissaan kaiken, mitä siellä ajateltiin ja tunnettiin, — hän tunsi niin hyvin heidät kaikki, hallittuaan seudulla kauvan ja valppaasti. Hän tunsi nuo rohkeat imartelut, kasvojen ilmeet ja kumartelut, joita hän näki joka päivä, hän tiesi miksi yksi ja toinen tekeytyi leijonaksi hiirenkolonsa eteen tahi — kuin sattumalta — katosi talonovesta.
Konsulin kasvot saivat silmänräpäykseksi uhkaavan ilmeen. Hän tunsi että hänen vallassaan oli tyhjentää tai punnita koko tori.