Konsuli tarttui äkkiä hattuunsa, läimäytti hevostaan ja ajoi edelleen säästöpankkia kohti.
Hänen rekensä pysähtyi sisäänkäytävän eteen. Palvelijalle, joka kiiruhti esille, heitettiin suitset ja yksi kirjureista, kynä korvan takana, kiiruhti etehiseen vastaanottamaan turkkia, jonka hän viskasi yltään.
Konsuli kulki pankin molempien toimitushuoneiden läpi johtokunnan huoneeseen.
Melkein hänen tiellään seisoi tukkukauppias Breien, valmiina tervehtimään. Mutta juuri silloin nyykäytti konsuli aivan toiselle suunnalle.
"Ainoastaan pari sanaa, hra konsuli", kuiskasi Breien kiihkeästi. "Minä tahdoin vaan ilmoittaa teille, että insinööri Bjelken täytyy luopua ehdotuksestaan, Minkätähden? — se jää minun asiakseni", selitteli hän erityisellä painolla.
"Kas vaan, kas vaan", huudahti konsuli ivallisesti. "Olenhan aina sanonut, että tukkukauppias Breienillä on hyvä pää, — ja nopea käsityskyky! Muuten, minä kyllä tunnen Bjelket! Heillä on jo veressä itsepäisyys ja nuo ainaiset ehdotukset. Poika antaisi ennemmin taittaa niskaluunsa."
"Minä vakuutan. Minä vakuutan", jatkoi Breien innokkaasti. "Mutta minun täytyi käyttää hyväkseni aikaa ennen kokouksen alkamista viideltä". Ovi sulkeutui konsulin jälestä. Hän kääntyi lankonsa pankinjohtajan puoleen ja huudahti, ojentaessaan mielihyvällä jänteistä vartaloansa:
"Luulenpa tukahduttaneeni sen!"
"Kilpa-ajoradanko", huudahti pankinjohtaja jonkinlaisella säälillä.
— "Syy…"
"Syy, syy!" — jatkoi konsuli siihen intohimoisesti — "syy on siinä, seisooko vhistipöytä Lindestadissa vaiko ruukilla."