"Chinquas", — huusi hän ääneen ja heräsi siitä, että isä astui sisään.
"Mitä, mitä sinä sanot?"
"Voi, en mitään. Unissa näkee kaikenlaista turhaa, senhän tiedät."
"Totisesti pahempaakin, tässä oli puhdasta guanoa", hymyili konsuli leikillisesti.
Martine sysäsi nopeasti kiinni pari kirjoituspöydän pikkulaatikkoa ja nousi…
"Niin, nyt on ruukin suuri kesäjuhla jo ohitse. Wendelbo läksi sinne nyt iltapäivällä nauttimaan jätteistä ja kaupunkilaisvieraista. Mutta ei kiitos, niistä en minä välitä… Minun täytyy kiirehtiä kotiin katsomaan maalaria, jotka juuri maalaavat uutta aitausta."
"Hoi, antakaa pojan ajaa hevonen esille! huusi hän alas avonaisesta ikkunasta. Minä pistäyn sill'aikaa Anne Weums'in luona."
— Vanhalla matami Weums'illa oli asuntonsa silityshuoneessa. Siellä oli hänen oma paikkansa taloon kuuluvana, aina siitä asti kun hän elämänsä vaiherikkaina aikoina oli hoitanut Martinea, tämän ollessa, pienenä. Mutta se ei ollut hänen alansa. Paljon enempi kirjat, — ominaisuus, jolla hän voitti koulunopettaja Weums'in sydämen ja tuli hänen puolisokseen. Weums'in silmäteränä oli kokoelma vanhoja, kellastuneita, revityltä kirjoja ja papereita, jotka oli löydetty yhdeltä pakkahuoneen yliseltä, alhaalla satamassa, silloin kun se revittiin alas.
"Weums ei kuoltuaan jättänyt jälkeensä mitään muuta kuin tämän hänen niinkutsutun 'kirjastonsa' — jonka matami huolellisesti säilytti, ja jossa oli lähteet niihin moniin ihmeellisiin kertomuksiin vanhoilta ajoilta, joita hän kertoi."
"No, miten jaksat, Anne?" kysyi Martine heti sisään astuessaan. — "Hyvinkö, vai miten? Minä olen sanonut Tank'ille, että hän ei saa antaa kovaa leipää sinulle kahvin kanssa…"