"Kulkeekohan se Chinquasin tai Valparaison kautta, Ulf?" kysyi hän ajatuksissaan, kun veli astui ovesta.
"Mitä, kuka? — Ai, kapteeni Witt ja Clio". —
"Eikö niiden pitäisi jo olla perillä? Eikö ole tullut sähkösanomaa?… Koeta urkkia sitä isältä, Ulf", sanoi hän tuttavallisesti veljeensä kääntyen. "Mutta elä vaan sano, että minä olen kysynyt sitä."
"Witillä on aina ollut onni mukanaan — paitsi rakkaudessa", virkkoi veli poikamaisesti, ja meni taas ulos ovesta.
"Roskaa! — Rakkautta… Hui, hai. Mitä hän tietäisi."
Hän heittäysi konttoorituoliin, ja unisena yönvalvonnasta jäi siihen istumaan.
Villiintynyt kärpänen lenteli ympäri huonetta. Yhä suristen törmäsi se napsahtaen ruutua vasten tai rapisi se ylhäällä katon kipsirappauksessa.
Yhä uudelleen herisi se Martinen korvan ja posken juurella ja hän torjui sen aina koneellisesti luotaan.
Hänen silmiensä eteen kuvastui vieläkin maapallon sininen puoli, joka näytti Tyyntämerta.
Unen horroksissaan kuvastui hämärästi hänen eteensä keinuva fregattilaiva, purjeissa jotain epäselvän tummaa… ja kasvot, jotka aina pysyivät pimennossa.