VII
Lindestadiin olivat sunnuntai-iltapäivällä kokoontuneet useat tavallisista vieraista.
Poltettiin sikaria ja juotiin kahvia tai seltteriä ulkona suurella verannalla, tai hajaannuttiin alas puistoon.
— "Kaikkein kauneimmat, Martine!" huusi Ulf, "ovat Rosamundalle", — nauroi hän. "Minä ajattelen aina yhtä ruusunnuppusuuta."
Hän ihaili nykyään ruusuja ja kulki aina ruusunnuppu napinlävessä.
"Minä olen oikeastaan tähän asti ollut kuiva puutikku", jutteli hän sisarelleen, — "asioita ja asioita. Mutta nyt aion muuttua", sanoi hän pistettyään valikoimansa ruusunnupun napinläpeensä, — "elää runollisempaa elämää. Olenhan pian kolmenkymmenen vanha, Martine, ja kerranhan tässä on ruvettava runolliseksikin, jos en päätä päiviäni puupalana, — yksinäisenä vanhana poikana — —
"Niin, hyvästi!"
Martine katsoi hänen jälkeensä, kun hän katosi puutarhan portista.
Veli oli nykyään kuin myrkyllisen ruusun okaan pistämä…
Ulf oli tilannut muutamia korkearunkoisia ruusuja "Pricipessa di Napolia", jotka vastikään olivat saapuneet, ja oli juuri aikeissa lähteä viemään ne Karinille ruukille, joka harrasti ruusujen kasvattamista.
… Ukon päähän oli pistänyt jotain Karinin suhteen. Ja yks, kaks, kolme, tuossa tuokiossa oli Ulf rakastunut! Ja siellä hän nyt kävelee, haaveillen ruusutaivaassaan.