Pari palvelijatarta lähetettiin puutarhaan kokoamaan vieraita ja ilmoittamaan, että illallinen oli valmis.
Kokoonnuttiin eri tahoilta; vanhemmat herrat vhistihuoneesta, jossa olivat pelanneet pari tuntia.
Konsuli astui kiireesti sisään, Ulf kantapäillään…
Vieraat eivät olleet vielä tulleet sisään ja hän heittäysi etuhuoneen sohvaan ja veti lankonsa pankinjohtajan viereensä.
"Sinähän pidät huolen Rastingsin rahtiseteleistä", — virkkoi hän.
"Se hänen vanha kaljaasinsa on tainnut taas päästä onnellisesti
Leith'iin ja on lastattu täyteen hiiliä…
"En tiedä missä kunnossa lienevät muut; mutta, joka kerta kun kuulen, että hän laskee tämän mädänneen laivansa menemään sinne, tuntuu kuin saisin piston rintaani. Kapteeni paran täytyy monen monta kertaa vuodessa myrskyssä ja lumituiskussa sulkeutua ruumiskirstuun vaimonsa ja lastensa vuoksi. Voi totisesti sanoa, että hän sillä lahonneella lotjalla leijailee hautansa ylitse, aina siitä kun hän lähtee täältä satamasta siihen asti kunnes hän saa ankkurinsa pohjaan kiinnitetyksi tuolla toisella puolen…
"Ja näyttääkö sinusta, lanko, tai sinusta, tullikasööri, oikeutetulta valita noin väliäpitämätöntä miestä haaksirikkotarkastajaksi? — sehän on taas valittava…
"Ei, sanon minä, — ei minun ääntäni ainakaan. Minun ääntäni hän ei saa…
"Antaa hänen nyt mielistellä satamapäällikköä. Olen kuullut, että välit ovat ylen hyvät ja että perheet ovat yhdessä purjehtimassa. Mutta luulenpa, ett'eivät he niillä keinoillaan saa oikeaa tuulta purjeisiinsa."
"Nii-iin, on todellakin narrimaista, että laivanvarustaja Rastings viitsii mielistellä tuota satamapäällikköä", myönsi tullikasööri ja katseli miettiväisenä ylös ilmaan.