"Molemmat Rastingsin tyttäret", väitti neiti Winsloff, joka oli tunkeutunut esiin katsomaan. "Minä tunnen aivan varmasti hatut. Ja tuo tuolla purjeen luona, jolla on tuo suoralaitainen hattu, on aivan varmaan satamapäällikön rouva. Takana seisoo satamapäällikkö itse vaaleassa kesäpuvussaan… Ja tuolla neiti Rosenberg… Ja tuolla"…
Oltiin tuntevinaan useampiakin ja kiikaroitiin innokkaasti, kunnes valkoset purjeet katosivat saarien taakse.
"Todellakin… omituista, mitenkä laivanvarustaja Rastings on tullut hyväksi ystäväksi herra satamapäällikön kanssa", huomautti Ulf punastuen. "Siitä voi tulla oma seurustelupiirinsä", lisäsi hän, mennessään taas alas rappusia.
"Satamapäällikköläiset ovat hyvin miellyttäviä ihmisiä", huomautti rehtorin rouva. "Mutta he eivät tunne tämän seudun oloja."
"Niin, niin, en minä tiedä", — sanoi tullikasöörin rouva miettiväisesti rehtorin rouvalle, — "kun ihmiset eivät tahdo pistää sormeaan maahan ja haistella, missä he ovat, niin" —
"Minä suoraan sanoen en usko, että te oikein käsitätte konsulia tai koko tätä perhettä!" huudahti apteekarin rouva. "Minkälaista täällä olisi olo ilman tätä taloa. Voisi melkein sanoa, että hän on kuin koko seudun kuningas, ja kuka ei mielellään alistuisi semmoisten ihmisten mielen mukaan! Sen minä vaan sanon, että se osoittaa ymmärryksen puutetta. Mutta hän ei kai vielä ole ollut kyllin kauvan paikkakunnalla."
"Niin, te olette varmaan oikeassa", — sanoi rehtorin rouva hymyillen, — "vaaditaan aikaa tutustumaan oloihin. Minähän olenkin ollut täällä vaan pari vuotta."
Elokuun ilta alkoi hämärtää. Valojuovana harjun reunalla näkyi pieni, vaalea laita kuusta, joka pian kiertäisi kukkulan ja sitten pujahtaisi sieltä esiin suurena, pyöreänä elokuun kuutamona.
Ilma tuntui hiukan viileältä, ja naiset siirtyivät pois verannalta.
Alhaalla eteisessä olivat kaikki lamput sytytetyt. Ja vähän senjälestä loistivat valot koko ikkunarivistä.