Sinne ylhäälle kiviaidan luokse jäi hän seisomaan ja kulki läpi koko kohtauksen, joka sanan, koetti johtaa mieleensä mitä tarkimmasti kaiken mistä oli puhuttu ja mikä oli tapahtunut. Sen kaiken hän säilyttäisi, lukitseisi sielunsa ja sydämmensä sisimpään…
On luonteita, jotka eivät sovi maailmalle — semmoinen oli
Niilsinkin. — Voi, miten ne kärsivät!…
— Hajamielisenä oli Margrethe kävellyt edestakaisin puistossa muiden kaupunkilaisystäviensä ja ystävättäriensä keskessä, ja hän oli kuin puoleksi unissaan kuunnellut soittoa, kun isä kahden aikana pysähtyi portille.
Konsuli katseli ympärilleen, nähdäkseen missä seurassa tyttärensä oli, ja hymyili tyytyväisenä, kun Karsten Verö kiirehti auttamaan häntä vaunuihin.
… "Vaarallisia olennoita nuo naiset", varoitteli konsuli sormeaan kohottaen; "— pitää varoa joutumasta naimisiin heidän kanssaan."
Margrethe istui vaunussa syvästi liikutettuna; tämä päivä oli ollut sydäntä järistyttävä.
Hän tunsi, että oli ollut sokea isänsä suhteen, ja ett'ei hän tänä hetkenä voinut olla katsomatta isäänsä järjen kylmillä silmillä…
Kun katukivitys loppui ja tomuinen maantie alkoi, antoi konsuli hevosen kulkea astuen.
… "Hieno nuori mies, tuo Karsten Verö", huomautti hän; mutta ei saanut vastausta.
"Hieno, kaunis, nuori mies!" — toisti hän vieläkin. Margrethe keikahutti hiukan päätään, joka ei juuri ollut myönnytyksen osoitus.