Margrethe katseli onnettomana häneen:
"Ei, ei, elkää antako minun lähteä luotanne siinä luulossa, että teillä on kivenkova, kostonhaluinen sydän!"
"Katsokaa neitini, ei taitaisi olla kovinkaan hauskaa tirkistää tämmöisen, katkeroituneen vanhanpiian sieluun, joka ikänsä on ikävöinyt oikeutta."
Margrethe heittäytyi äkkiä avutonna nyyhkyttäen hänen syliinsä:
"Antakaa anteeksi… anteeksi…" huusi hän yhä uudelleen…
— Hän ei tiennyt, miten oli ulos tullut…
Sekavana kiirehti hän pois erästä mäkistä katua, jolla luuli vähiten tapaavansa ihmisiä.
Margrethen täytti kokonaan tuo yksi ainoa tunne, että hän oli niin lämpimästi syleillyt Niilsin tätiä… Margrethe oli saanut häneltä katseen, silloin kun hän sivumennen pisti hänen käteensä lainakirjastoromaanin ja se oli sanonut hänelle enemmän kuin tuhannet sanat…
Hänellä oli ihmeellinen, hämärä tunne siitä, että nyt hän oli tehnyt päätöksensä. Mutta se oli kaikki hänelle vielä yhtä epäselvää, kuin olisi hän ollut jossain räjähdyksessä.
Kulettuaan pitkän matkan kapeaa, kivistä sivukatua karvari Bärumin torille, johon liimapalat levitettiin öiksi, vasta sitten hän pysähtyi ja silloin alkoivat äskeisen tapahtuman yksityiskohdat selvetä hänelle.