"Ja nyt teidän pitää sanoa minulle, mitä isä on tehnyt teille", sanoi hän värisevällä äänellä. "Se on kyllin kauvan synkistänyt sekä lapsuuttani, että ystävyyttäni Niilsin kanssa…
"Kaikki on ollut niin epävarmaa, niinkuin hänellä oikeastaan olisi oikeus vihata minua!" sanoi hän katkerasti. "Minä ymmärrän, että on voitu tehdä teille ja teidän omaisillenne vääryyttä. Ja enhän minä tahdo kuulla mitään pahaa isästäni… Mutta kaikkihan on kerrankin anteeksi annettava, muuten se kivettyy vihaksi ja tuo onnettomuutta ja tuskaa muille."
"Onnettomuutta ja tuskaa, sanotte te, nuori neitini… Nuo sanat teidän suustanne voisivat saada muotokuvat putoamaan alas seinältä. —
"Ja anteeksiantoa! — Niilsin isä nukkuu nyt hautausmaalla ja kaupunki on pessyt kätensä hänen haudallaan —.
"Ei, olisi synti manata hänet hänen rauhastaan… Ha-ha-ha, hän ei voisi ei tänäpäivänäkään löytää mitään erityistä huomautettavaa. Hän kuoli vaan nuppineulanpistoista, — siitä, että hänet joka paikassa pysäytti kuin näkymätön sormi, — siitä, että hän kohtasi vastuksia kaikkialla ja että näki epäilevien katseiden seuraavan kaikkia aikeitaan, kunnes hän tunsi olevansa kuin takaa-ajettu eläin… Mutta miksi? Ja keneltä?"
Margrethen kasvot värähtivät suonenvedontapaisesti, hänen seisoessaan kalpeana kuunnellen.
"Voitiin selvästi todistaa", jatkoi neiti, "ett'ei kukaan ollut tehnyt veljelleni vääryyttä hänen yli kahdenkymmenen vuotisen toimintansa aikana. Oli vaan niin selvää ja luonnollista, että koko hänen toimintansa veisi perikatoon. Ja jälestäpäin oltiin kyllä niin auttavaisia…
"Ei, kaikki oli niinkuin olla piti!" sanoi hän jäisellä ivalla.
"Tätä minä en ymmärrä!" huudahti Margrethe epätoivoisesti. "Ette kai tarkoittane isääni tuolla kuvauksellanne?"
"Koska nuori neiti vaatii minut puhumaan", — sanoi hän kylmästi. —
"Niin, tässä olisi kirja äidillenne."