Konsulin silmät välähtivät ja hän tarttui tuolinselustaan. Mutta hän kääntyi äkkiä poispäin ja asetti puun uunissa pystyyn, niin että se leimahti:
"Elä nyt ota sitä niin totisesti, rakas lapsi", — sanoi hän lempeästi rauhoittaen. "Eihän kukaan vaadi sinua päättämään tänään, juuri siinä paikassa… semmoisessa asiassa kuin tämä. Eihän sillä mitään kiirettä ole, pikku Margretheseni, Ethän ole vielä käynyt katsomassakaan Strömvik'iä. Me teemme retken sinne metsästysvaunuissa, me yhdessä…
"Se on asia, jota on mietittävä, tuumittava" —
"Vaikka saisin ajatusaikaa tuomiopäivään asti, isä, et saa minulta muuta vastausta", huudahti Margrethe kalpeana.
Tuo odottamaton vastarinta melkein kuin pyörrytti konsulia.
Hän puri huuleensa ja kääntyi ikkunaan kasvoissa ilme, kuin tuntisi hän pahoinvointia tytärtään katsoessaan.
Syntyi painostava hiljaisuus.
Konsuli ryki hiljalleen pari kertaa. Viimein sanoi hän merkitsevällä vaikka vapisevalla äänellä:
"Minä tahdon, että painat mieleesi, tyttäreni, että se mies, joka kävi luonasi tänään, — sillä sinua käynti tarkoitti, — hän sinut korottaa kultatuoliin, jossa voit istua ja hallita miljoonaa!"
Konsuli astui lujin ja varmoin askelin ulos ovesta… "Mutta Margrethe", huudahti rouva, — "kuinka tohdit tuolla tavoin vastustaa isää. Sinä kyllä tiedät, ett'ei hän sitä kärsi, — ett'ei häntä saa vastustaa. Olisithan sinä edes voinut koettaa sovitella niin paljon, että asiaa nyt kuitenkin voi ajatella. Mutta et vähääkään!"