Tiedätkö, Elina kulta, luulen, ett'en olisi kestänyt kauvempaa tuolla sisällä, tuli ihan paha olla nähdessäni hänen istuvan siinä ja naputtelevan pöytään. Ihan kylmähiki kohosi minuun.
Karna. Olisit voinut sanoa sanan, äiti!
Rouva. En, en, — loukata vanhaa miestä, — talon vanhaa, uskollista ystävää!
Karna (veitikkamaisesti). Sitten saanen kai sanoa Selmalle, että sinä et kärsi keinutuolin kiikkumistakaan? —
Selma lakkaa äkkiä kiikkumasta.
Mutta että sinä mieluummin kuolet kuin sanot sen hänelle. Ei hän suutu yhtään, äiti. Ethän, Selma?
Selma (hymyillen). En, mutta kun näkee tämmöisen harvinaisuuden, niin tekee niin kovasti mieli sitä käyttää.
Karna. Viittaus meille, ymmärrätkö, äiti! — senvuoksi ett'ei meillä ole vanhoja antiikkeja huonekaluja, niinkuin heillä.
Rouva. Rakas Karna, eihän voi vaatia, että maailmassa olisi ainoastaan perintönä kulkeneita kauppahuoneita, niinkuin Reinskougien. jonkun täytyy nousta ja alottaa alustakin ja rakentaa uutta, niinkuin minun Wulffieni!
Karna (keinuttaa jalkaansa). Nousta, — nousukas… Eikö tunnu siltä kuin saisimme vettä niskaamme joka kerta kun olemme yhdessä Reinskougien kanssa. Että me olemme vaan pari sukua vanhoja!